Sunday, October 22, 2006

Rannikkotykistörykmentti 3:n maisemissa

Erkki Marttila

Rannikkotykistörykmentti 3:n maisemissa

Suvannon - Taipaleen – Konevitsan – Käkisalmen näkymiä vuonna 2002

Julkaisija: Saaristomeren Meripuolustusalue

Turku 2003


Tämän julkaisun tekemistä ovat edistäneet

Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö rs.

Konevitsa ry.

Kurkijoki-säätiö rs.

Laatokan Puolustajien perinneyhdistys

Marjatta ja Eino Kollin säätiö rs.

Rannikkotykistön Upseeriyhdistys ry.

Rannikkotykistösäätiö rs.

Sotavahinkoyhdistyksen säätiö rs.

VPL Pyhäjärvi-säätiö rs.


Valokuvat

Ahola-Luttila Petri, komentaja, Helsinki (PA-L)

Enqvist Ove, komentaja, tietokirjailija, Helsinki (OE)

Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotamuseo, Helsinki (SMus)

Puolustusvoimien Koulutuksen Kehittämiskeskus, Kuvakeskus, Helsinki (SA-kuva)

Saaristomeren Meripuolustusalue, Turku (SmMepa). Myös valokuvan ottaja tai luovuttaja mainitaan, mikäli hän on tiedossa.

Yksittäisvalokuvissa mainitaan tekijänoikeuden haltijan koko nimi tai julkaisu, josta kuva on kopioitu.

Etukansi: Marsalkka Mannerheim tarkastaa Laatokan joukkoja jatkosodan aikana. Björn Magne Hartmanin piirros Laatokan Rannikkoprikaatin upseerikerhon vieraskirjassa.

Takakansi: Laatokan veteraaneja muistomerkillään Parikkalassa vuonna 1989. Tykin vieressä puhumassa Heikki Kainulainen. Muistomerkki on luonnonkauniilla, korkealla harjulla Simpeleenjärven rannalla lähellä Parikkalan kirkkoa. (SmMepa)

C Erkki Marttila s 1 - 102, 122 - 141
C Visa Auvinen s 103 - 121

ISBN 951-25-1411-7

Painotalo Gillot Oy

Turku 2002


Sisällys

Lukijalle

I Rannikkotykistörykmentti 3:n historiaa Konevitsan horisontista

1. Vuodet 1918 ja 1919 - Laatokan puolustus luodaan

2. 1920-luku - Patteristot Konevitsassa ja Vahtiniemessä

3. 1930-luku -Tulivoimaa ja taistelunkestävyyttä lisätään

4. Laatokan Meripuolustus piti linnakkeensa talvisodassa

5. Rannikkotykistö torjumassa hyökkäyksiä Suvannolla

6. Laatokan Rannikkoprikaati puolustamassa Karjalan merta jatkosodan aikana

II Muistoja rannikkotykistöstä Kannaksen itärannikolla

1. Saunaniemi – vartioasema ja jatkosodan patterialue

2. Järisevä – linnake talvisodan etulinjassa

3. Kaarnajoki – hajaryhmitetty patteri kesti tulimyrskyn

4. Ylläppään patteri esti jäitse yritetyt koukkaukset

5. Sortanlahti – turvasatama ja tukikohta

6. Konevitsa – luostariyhteisön ja rannikkotykistön historiaa

6.1 Konevitsan luostarisaaren vaiheita

6.2 Rannikkotykistö ja Konevitsan luostari

6.3 Patteriston esikunta toimi arvokkaassa ympäristössä

6.4 Konevitsan eteläpatterien alue - suomalaisesta koulutuskeskuksesta tuli neuvostolaivaston koealue

6.5 Konevitsan pohjoispatterilta avautuu Laatokan ulappa

7. Mustaniemi – patteri rantakoivujen alla

8. Murikka – kevyen patterin asemat ovat väistyneet huvilan tieltä

9. Vahtiniemi - Laatokan rannikkotykistön tärkein koulutuskeskus, huoltotukikohta ja johtamispaikka

10. Rannikkosotilaskodit pitivät huolta myös Laatokan puolustajista

11. Kappale kauneinta saaristoa. Kurkijoella oli myös rannikkotykistöä

12. Käkisalmen kaupunki tarjosi tukipalveluja myös RT 3:lle

III Suvannon sulkulinnakkeet – mitä löytyy maastosta vuonna 2002?

1. Patoniemi – rannikkotykistön miehittämä sulkulinnake Taipaleen tulihelvetissä

2. Kekinniemi – luja linnake kesti kolme kuukautta tulen alla

3. Hoviniemi - sulkulinnake Suvannon kauneimmalla hiekkarannalla

4. Kiviniemi – tähän kapeikkoon pysähtyi vihollisen hyökkäys molemmissa sodissa

5. Noisniemen linnake vartioi vanhan Vuoksen alkukohtaa

6. Oravanniemen linnake sijaitsi Suvannon kapeimmassa kohdassa

IV Visa Auvinen: Laatokan laivasto ja sen toiminta vuosina 1918 – 1944

1. Sotia edeltänyt aika Laatokan laivastossa

1.1 Johdanto

1.2 Salvén ja hänen esikuntansa

1.3 Yrjö Roos Laatokan Puolustuksen johtoon

1.4 Laatokan Puolustuksesta III Rannikkotykistöpataljoona

1.5 Rannikkotykistörykmentti 3

1.6 Merikomppania muuttaa Lahdenpohjaan

2. Sota tulee Laatokalle

3. Jatkosota Laatokalla

3.1 Jatkosodan Laatokan Laivasto-osasto perustetaan

3.2 Sotatoimet Laatokalla 1942 – 1944

3.3 Sota päättyy Laatokalla

V Perinteet voimanamme. Laatokan puolustus ei unohdu

VI Tiivistelmä

VII Summary

VIII Kratkoje sadersania

Käytetyt lyhenteet

Lähteet

I Arkistolähteet

II Kirjallisuus

III Haastattelut ja kirjeenvaihto

IV Lehtiartikkelit

V Julkaisemattomat lähteet

VI Valokuva- ja piirroskokoelmat selosteineen

Henkilöhakemisto


Lukijalle

Tämä kirja on jatkoa vuonna 2001 julkaisemalleni teokselle Rannikkotykistörykmentti 3 toimi täällä – Pohjoisen Laatokan maisemia vuonna 2001. Myös tämän kirjan tarkoituksena on ennen kaikkea tuoda julkisuuteen Laatokan veteraanien keräämiä ainutlaatuisia valokuvia, piirroksia ja muistelmia. Tarkoitukseni on sen lisäksi kuvata, millaisessa kunnossa vanhat patterialueet ovat tänä päivänä. Varsinainen historiateos tämä ei ole, vaikka kuvailenkin jonkin verran eri rannikkopatterien vaiheita. Käsittelen tässä osassa Karjalan Kannaksen itärannikkoa vanhalta rajalta suunnilleen Kurkijoen tasalle. Lisäksi käsittelen lyhyesti myös Suvannon erikoislaatuisia sulkulinnakkeita. Toiveeni on julkaista vielä yksi kirja, jossa kuvailen jatkosodan aikaisia patterialueita ja taistelupaikkoja Aunuksen rannikolla ja Äänisellä.

Sain 1990-luvulla palvella lähes viisi vuotta Turun Rannikkorykmentin esikuntapäällikkönä. Laatokalla toiminut Rannikkotykistörykmentti 3 oli Turun Rannikkorykmentin perinnejoukko-osasto. Työni kautta minulle oli mahdollista tavata Laatokan puolustajaveteraaneja: hienoja ihmisiä, jotka säännöllisesti vierailivat joukko-osastomme vuosipäivillä ja muissa juhlatilaisuuksissa. Minulla oli myös harvinaislaatuinen mahdollisuus tutustua Laatokalta evakuoituun upeaan perinne-esineistöön sekä valokuvakokoelmiin, jotka tarmokkaan eversti Olavi Simolan ansiosta vuonna 1987 entisöitiin ja sijoitettiin näyttävästi esikuntamme tiloihin Turun Heikkilään.

Kesällä 2000 virisi ajatus kuvata Rannikkotykistörykmentti 3:n toiminta-aluetta. Sain muutaman kauniin kesäpäivän aikana kulkea Pohjois-Laatokan saaristossa ja Valamossa. Luonnonrauha ja jylhän saariston mykistävä kauneus ottivat minut lumoihinsa. Menetin lopullisesti sydämeni Laatokalle kahdella matkallani seuraavana vuonna. Alueen luonto on säilynyt neitseellisen koskemattomana. Laatokalla voi tutustua rannikkotykistön historiaan nauttien samalla laajojen ulapoiden raikkaudesta ja ainutlaatuisen kauniista saaristosta. Haluan nyt kertoa Konevitsan horisontista käsin näistä mahdollisuuksista.

Useita hyviä julkaisuja on jo kirjoitettu Rannikkotykistörykmentti 3:n ja sitä sotien kokoonpanoissa seuranneiden joukkojen historiasta. Tämän julkaisun historiatiedot on tarkoitettu vain välttämättömäksi taustaksi. En pyri tieteellisen tutkimuksen vaatimaan lähdekriittisyyteen enkä ole varustanut omaa tekstiosuuttani viitemerkinnöillä. Pyrin kuvaamaan toimintaa, kalustoa, linnoitteita ja rakennuksia, mitä kohteissa on aikanaan ollut ja mitä siellä vielä on nähtävänä tänään. Vanhat valokuvat ovat pääosin Saaristomeren Meripuolustusalueen hallussa olevasta kokoelmasta. Tämän arvokkaan kokoelman ovat Laatokan veteraanit huolella koonneet ja luovuttaneet Meripuolustusalueen haltuun. Teoksessa olevat asema- ja ampuma-alapiirrokset on jäljennetty piirtämällä ja pelkistämällä Sota-Arkiston alkuperäisaineistosta, koska 1920-luvun suurista sinikopiopiirroksista ei saa valokopioimalla painokelpoisia jäljenteitä.

Aivan erityisen maininnan ansaitsevat kirjan käsin tehdyt piirrokset, jotka ovat kopioita jatkosodan aikaisesta Lahdenpohjan upseerikerhon vieraskirjasta. Kepeään, väliin humoristiseenkin, mutta aina silti arvokkaaseen tyyliin tehdyt piirrokset on laatinut nuori Lahdenpohjan esikunnassa palvellut reservinupseeri Magne Hartman.

Sotavahinkoyhdistyksen säätiön, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön, Marjatta ja Eino Kollin säätiön sekä Rannikkotykistösäätiön apurahat ovat mahdollistaneet tämän julkaisun tekemisen. Lausun Säätiöille sydänlämpöiset kiitokset. Kiitän myös lämpimästi komentaja Visa Auvista, jonka kynästä on Laatokan laivastoa käsittelevä luku. Kiitän komentaja Ove Enqvistiä ja komentaja Petri Ahola-Luttilaa, joiden kanssa yhdessä etsimme vaikeasti löydettäviä sulkulinnakkeiden raunioita ja muita kohteita kesällä 2002. Olen saanut myös monilta tässä mainitsemattomilta henkilöiltä Suomessa, Karjalan Tasavallassa ja Leningradin lääniin kuuluvassa luovutetussa Karjalassa pyyteetöntä apua. Erityisesti haluan vielä kiittää rakasta perhettäni kaikesta siitä tuesta ja kärsivällisyydestä, jota minulle on osoitettu tähän työhön käyttämieni kuukausien aikana.

Omistan tämän kirjan Laatokan puolustajaveteraaneille.

Turussa 10.9.2002

Tekijä

Vieraskirjasta kaksi kuvaa: Magne Hartmanin Laatokan Rannikkoprikaatin upseerikerhon vieraskirjaan piirtämät kuvat tuovat tuulahduksen jatkosodan vuosien tapahtumista ja tunnelmista.


I Rannikkotykistörykmentti 3:n historiaa Konevitsan horisontista

1. Vuodet 1918 ja 1919 - Laatokan puolustus luodaan

Laatokan Puolustus perustettiin virallisesti 22.3.1918 Vuoksen Laivaston nimisenä. Tämän sisävesilaivueen tehtävänä oli murtaa Vuoksen jääpeite ja estää punaisten ylikulku Vuoksella siinä tapauksessa, että valkoisten rintama itäisellä Kannaksella murtuu. Varsinainen Laatokan varustaminen alkoi huhtikuussa, ja Laatokan Puolustus- nimeä alettiin käyttää toukokuussa 1918. Kesäkuussa meripuolustusjoukon kokoonpanoon kuului Sortavalassa toimiva esikunta, Laatokan laivue, Valamon Saariasema, Sortanlahden operatsionitukikohta ja Sortavalan satama. Laatokan Laivueeseen kuuluivat tykkiveneet Tampere, Viipuri ja Rautu sekä miinoitusalukset Sortavala ja Yrjö. Valamon Saariasema käsitti saaristovyöhykkeen Salmista Käkisalmeen. Sortanlahden operatsionitukikohtaan kuului Käkisalmen eteläpuolella oleva Sortanlahden satama ja Konevitsa. Sortavalan satamaan kuuluivat satama varustuksineen sekä alukset, joita ei ollut alistettu muille yksiköille.

On syytä tarkastella hetki Laatokan Puolustuksen ryhmitystä. Kesäkuun alkupäivinä päätetty ryhmitys jäi miltei muutoksitta voimaan koko sotia edeltäneeksi ajaksi. Ryhmitys oli perusta myös molempien sotien aikaisille puolustusjärjestelyille. Valamon Saariasemaan kuului seitsemän patteria: Murikka, Heinäsenmaa, Mökerikkö, Valamo (Rautaveräjä), Ristisaari, Mantsinsaari läntinen (Peiponen) ja Mantsinsaari eteläinen (Heinäluoto). Sortanlahden operatsionitukikohtaan kuuluivat Sortanlahden satama sekä Konevitsan eteläinen ja pohjoinen patteri.

Piirros: Kiinteiden rannikkopatterien ensimmäinen ryhmitys vahvistettiin jo kesällä 1918. Kannaksen itärannikon joukkoja kutsuttiin Sortalahden operatsionitukikohdaksi.

Mainitut yhdeksän Laatokan patteria varusteltiin ja miehitettiin vaiheittain vuoden 1918 aikana. Vasta Konevitsa ja Valamo oli miehitetty kesäkuuhun mennessä. Kesän ja syksyn 1918 aikana varustelutöitä tehtiin muutamien ruotsalaisten asiantuntijoiden avulla ja osin vankityövoimalla. Kalustona pattereilla oli yleensä kaksi 75 mm:n Zenit-laivatykkiä asennettuna kenttälinnoitettuihin tilapäisasemiin. Ampumatarvikkeita oli jaossa patteria kohti 120 – 180 kpl. Miehistöä pattereilla Valamoa ja Konevitsaa lukuun ottamatta oli ryhmän verran. Majoitustiloiksi otettiin patterien läheisyydessä olevat rakennukset tai kalasaunat. Valamossa ja Konevitsassa majoituttiin luostarien rakennuksiin.

Vuoksen Laivaston komentajana oli merikapteeni, reservin luutnantti Johan Salven. Häntä seurasi jo toukokuussa 1918 kapteeniluutnantti Yrjö Roos, joka alkoi käyttää joukostaan nimeä Laatokan Puolustus.


2. 1920-luku - Patteristot Konevitsassa ja Vahtiniemessä

Nimi Laatokan Puolustus muutettiin lokakuussa 1918 nimeksi III Rannikkotykistöpataljoona. Roosin jälkeen komentajaksi tuli kapteeni (myöhemmin kenraalimajuri) Väinö Svanström. Hän ehti lyhyen komentajakautensa aikana vaikuttaa paljon joukkonsa aseistukseen, hallintoon ja koulutukseen. Vuoden 1919 toukokuussa joukko-osaston nimeksi vahvistettiin Rannikkotykistörykmentti 3 (RT 3). Tällöin rykmentin kokoonpanoon kuului Sortavalassa oleva esikunta, kolme patteristoa, varikkokomppania ja merikomppania. Alkuvuosien heiveröistä puolustusjärjestelyä vahvennettiin seuraavien vuosien aikana varustamalla Konevitsan molemmat patterit 6-tuumaiseksi, rakentamalla Mantsinsaareen 6-tuuman patteri, jolloin Peiposen ja Heinäluodon patterit poistuivat, sekä rakentamalla patterit Taipaleeseen, Mustaniemeen, Vahtiniemeen, Valamon Niikkanaan ja Kelppään. Tarton rauhansopimus kielsi sijoittamasta Laatokalle yli 100 tonnin suuruisia sota-aluksia. Alusten tykistön kaliiperi ei saanut ylittää 47 millimetriä. Kiinteän tykistön merkitys muodostui tämän takia suureksi.

Kuva: Väinö Svanström oli Laatokan rannikkotykistöjoukon komentajana vajaan vuoden vuonna 1919. Hän järjesti taidolla joukkonsa koulutusta ja hallintoa. Tässä, 30-luvulta otetussa kuvassa Svanström on jo everstin arvomerkeissä. (SA-kuva)

Vuoden 1923 kesän jälkeen rykmentin kokoonpano, aseistus ja alukset olivat:

Esikunta (Sortavalassa)

I Patteristo (esikunta Konevitsassa)

Taipale, Järisevänniemi 2 kpl 120 mm:n Armstrong laivatykkejä

Konevitsa, pohjoinen 2 kpl 6 tuuman laivatykkiä

Konevitsa, eteläinen 2 kpl 6 tuuman laivatykkiä

+ 2 kpl 75 mm:n laivatykkiä

Mustaniemi 2 kpl 120 mm:n Armstrong laivatykkiä

II Patteristo (esikunta Vahtiniemessä)

Käkisalmi, eteläinen (Murikko) 2 kpl 75 mm:n Zenit tykkiä

Käkisalmi, pohjoinen (Vahtiniemi) 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

Heinäsenmaa 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

+ 1 kpl 75 mm:n laivatykki

Jaakkima (Kelppä) 2 kpl 75 mm:n laivatykkiä

Mökerikkö 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

+ 2 kpl 75 mm:n laivatykkiä

III Patteristo (esikunta Valamossa)

Niikkana (Valamo) 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

Rautaveräjä (Valamo) 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

Ristisaari 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

Mantsinsaari 2 kpl 6 tuuman Canet tykkiä

Merikomppania (Sortavalassa)

Tykkivene Aunus 2 kpl 47 mm tykki, 20 miinaa

Miinalaiva Yrjö 1 kpl 47 mm tykki, 40 miinaa

Kanuunavene Tampere konekiväärit

Yhdysveneet S 1 ja N K af Klercker 1 kpl 47 mm tykki kummassakin

Hinaaja Vakava

Tykistöteknillinen koulu ja Varikkokomppania (myöhemmin Toimituskomppania) kuuluivat myös rykmenttiin. Soittokunta kuului kokoonpanoon vuosina 1920-28. Tämän jälkeen RT 3:n soittotarpeista huolehti Sortavalan Suojeluskunnan soittokunta.

Kuva: RT 3:lla oli oma soittokunta vain lyhyen aikaa 1920-luvun alussa. Harvinainen kuva tästä soittokunnasta. Kuvan keskellä soittokunnan kapellimestari Sauramo. (SmMepa/Heikki Sinkkonen)

Patterien tilanne ei aseistuksen parantumisesta huolimatta ollut vielä hyvä. Rannikkotykit olivat venäläiseen tapaan avoasemissa suorassa tykkirintamassa muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Tämän vuoksi tykkien yhteinen ampumasektori päätoimintasuuntaan oli yleensä enintään 120 astetta. Pelkästään laitimmainen tykki pystyi ampumaan patterin sivuille. Vain muutamalla patterilla kyettiin ampumaan takasektoriin. Miltei kaikki 1920-luvun alkupuolella rakennetut kasarmit ja asunnot oli sisältä vuorattu pahvilla ja tämän vuoksi talvikäyttöön lähes sopimattomia.

Rykmentin tykistöä täydennettiin keveillä kenttätykkipattereilla. Kolme tällaista patteria oli aivan Sortavalan kaupungin ulkopuolella rikkonaisessa saaristossa. Kaksi kenttätykkipatteria oli sijoitettu Laatokan länsirannalle Käkisalmen ja Sortanlahden väliselle alueelle.

Leveän Suvannon varrelle sisämaahan rakennettiin vuosina 1923 – 24 kuusi sulkulinnaketta. Nämä olivat lujia tykki- ja konekiväärikorsuja. Talvisodan alkaessa sulkulinnakkeet aseistettiin 57 mm:n Nordenfeld tai Kaponier-tykeillä. Divisioonille alistetut sulkulinnakkeet miehitettiin rannikkojoukoilla ja ne olivat merivoimien tykkihuollossa.

Rykmentin miinavarikko oli vuoteen 1926 asti Valamon luostarin omistamissa rakennuksissa Puutsaaressa. Järjestely ei ollut hyvä ja miinavarikko siirrettiinkin Lahdenpohjan ulkopuolella sijaitsevalle Oiton saarelle lähelle Kelpän patteria.

Väinö Svanströmin jälkeen rykmentin komentajana toimi aivan lyhyen ajan kapteeni Valdemar Scherbakoff. Marraskuusta 1919 kapteeni Väinö Armas Alkio toimi rykmentin komentajana yhteensä kahdeksan vuotta. Joukko-osasto kehittyi hänen aikanaan merkittävästi. Kuuden tuuman patterien rakentaminen vaativine kalustosiirtoineen tapahtui varsinaisesti vuosien 1920-23 aikana Alkion komentajakaudella. Alkion jälkeen komentajana oli lyhyen ajan majuri Armas Liljeberg (myöhemmin Liusvaara).

Legendaarinen Eino Iisakki Järvinen tuli Rannikkotykistörykmentti 3:n komentajaksi 1.10.1927. Järvinen oli osallistunut vapaussodan taisteluihin ja aloittanut sotilasuransa Vöyrin Sotakoulussa aliupseerina, vuonna 1918 kersanttina. Hän oli siviilikoulutukseltaan insinööri. Suomalaisen upseerikoulutuksen lisäksi hän oli hankkinut oppia Italian Sotilasakatemiassa. Järvinen toimi RT 3:n komentajana YH:iin asti ja jatkoi sitten Laatokan Meripuolustuksen komentajana. Jatkosodan aikana Järvinen määrättiin uudelleen Laatokan joukkojen komentajaksi. Vuonna 1943 hänet siirrettiin Äänisen Rannikkoprikaatin komentajaksi. Jatkosodan jälkeen hän toimi kenraalimajurina Turun Rannikkotykistörykmentin komentaja vuoteen 1945 ja sen jälkeen Merivoimien komentajana.

Kuva: Eino Iisakki Järvinen oli Laatokan rannikkojoukkojen pitkäaikaisin komentaja: taisteluhengen luoja ja hyvien yhteyksien vaalija. Tässä RT 3:n perinneaineistosta löytyneessä kuva-aarteessa tuleva kenraali on vielä luutnantin arvomerkeissä ja nuoruutensa koko kukoistuksessa. (SmMepa)


3. 1930-luku - Tulivoimaa ja taistelunkestävyyttä lisätään

Rykmentin johtamista virtaviivaistettiin ja patteristojen määrä pudotettiin kahteen 1920-luvun lopulla. Vahtiniemestä lopetettiin patteriston esikunta. Aiemmin Valamon Niikkanassa toimintaansa aloitellut aliupseerikoulu siirrettiin Vahtiniemeen. Patterit saivat kaksinumeroiset nimet. Patteristojen kokoonpanot vuonna 1928 olivat seuraavat:

I Patteristo (esikunta Konevitsassa)

80. Patteri (Taipale, Järisevänniemi)

81. – 82. Patteri (Konevitsa eteläinen)

83. Patteri (Konevitsa pohjoinen)

84. Patteri (Mustaniemi)

85. Patteri (Murikka)

87. Patteri (Kivisalmi)

88. Patteri (Vahtiniemi)

89. Patteri (Heinäsenmaa)

II Patteristo (esikunta Valamossa)

90. Patteri (Mökerikkö)

92. Patteri (Kelppä ja Oitonsaari)

96. Patteri (Valamo Niikkana)

97. Patteri (Valamo Rautaveräjä)

98. Patteri (Ristisaari)

99. Patteri (Mantsinsaari)

I Patteristoon jonkin aikaa kuulunut 87. Patteri eli Kivisalmi sijaitsi Käkisalmen pohjoissataman suojana noin kuusi kilometriä kaupungista pohjoiseen.

Lahdenpohjan alue osoittautui tukeutumisjärjestelyjen kannalta Sortavalaa paremmaksi ja keskeisemmäksi. Merikomppania siirrettiinkin Sortavalasta Lahdenpohjaan vuonna 1932. Oiton saaren Miinavarikko ja Kelpän patteri liitettiin hallinnollisesti Merikomppaniaan. Talvikuljetuskyky parani olennaisesti, kun rykmentti sai vuonna 1936 käyttöönsä kelirikkoalus Aallokkaan.

Kuva: Rauhan ajan kokoonpanossa Laatokan rannikkopuolustus ehti vain hieman yli 20:n vuoden ikään. Lahdenpohjan Rauhalassa toiminut Merikomppanian kasarmialue juhlaliputuksessa köynnöksin koristeltuna 15.8.1938. Vuonna 1932 valmistunut rakennus on kohtuullisen hyväkuntoisena pystyssä tänäkin päivänä. (Aleksanteri Kaislaniemi)

Rykmentin tykistöllinen puolustusvalmius kehittyi merkittävästi, kun se sai vuonna 1935 käyttöönsä rautatiepatterin, joka pystyi toimimaan Laatokkaa ympäröivillä rautateillä. Kaarnajoen 4-tykkinen Canet-patteri valmistui Taipaleenjoen suun alueelle juuri ennen talvisotaa. Kaarnajoen sisämaahan soiden keskelle ryhmitetty, hyvin maastoutettu rannikkopatteri oli erityisesti suunniteltu tukemaan maarintaman taisteluja. Talvisodan aikana varustettiin Ylläppäänniemeen kaksitykkinen rannikkopatteri. Tämä patterialue sijaitsee Järisevästä noin 7 kilometriä pohjoiseen. Patteria vahvennettiin kahdella kenttätykillä. Ylläppään patterin 120 mm:n tykit saatiin Järisevästä ja Mustaniemestä.

Piirros: Rannikkopattereiden ryhmitys, kalusto ja kantamat vuoden 1939 syksyllä. Piirroksessa on esitetty maksimiampumaetäisyyden mukaiset kantamakehät ilman katveita. Tehollinen kantama oli yleensä kahdesta neljään kilometriä maksimikantamaa lyhempi. Laatokan rannikkotykistön peitto ulapan suuntaan oli kattava. Ampumatarvikkeita oli riittävästi Suomen armeijan yleisen varustelutason huomioon ottaen. Edellisessä kirjassani oleva vastaava piirros on Järisevän ja Ylläppään osalta virheellinen.


4. Laatokan Meripuolustus piti linnakkeensa talvisodassa

31.8.1938 Laatokan meripuolustusjoukot organisoitiin suoraan ylipäällikön alaiseksi Laatokan Meripuolustukseksi (LMeP). Rannikkojoukot sen sijaan järjestettiin lohkoiksi. Laatokan Meripuolustukseen kuuluivat Kannaksen, Kurkijoen, Jaakkiman, Sortavalan, Valamon ja Salmin lohkot. Kannaksen Lohko komentajanaan everstiluutnantti Johan Rikama, alistettiin Taipaleen suunnan puolustuksesta vastaavalle III AK:lle, samoin Suvannon sulkulinnakkeiden kalusto ja miehistöt. Meripuolustuksen alusyksiköt organisoitiin Laatokan Laivasto-osastoksi. Laatokan Meripuolustuksen Esikunta aloitti toimintansa lokakuussa Lahdenpohjan Rauhalassa.

Laatokan rannikkotykistöpatterit oli vuoden 1939 hajauttamis-, naamiointi- ja linnoittamistöiden ansiosta saatu kohtalaisen hyvään kuntoon. Myös ampumatarviketilanne oli hyvä. Talvisodan aikana Laatokan Meripuolustus pitikin asemansa kaikkialla. Kaarnajoen, Järisevän, Ylläppään, Konevitsan, Ristisaaren ja Mantsinsaaren rannikkopatterit joutuivat merkittäviin tykistötaisteluihin. Kaarnajoen ja Järisevän pattereilla oli ratkaiseva merkitys Taipaleen torjuntavoitoille. Järisevän ja Ylläppään linnakkeille jäitse helmikuussa 1940 suuntautuneet hyökkäykset torjuttiin rannikkotykkien ja lähipuolustusaseiden tulella. Laatokan koillispuolella Mantsinsaaren – Lunkulansaaren alue jäi maarintamaan nähden vihollisen selustaan, jossa se kulutti ja sitoi tehokkaasti vihollisen joukkoja aivan rauhantekoon asti.

Kuva: Kannaksen Lohkon komentaja Johan Lambert Rikama syntyi 19.11.1895 Pyhäjärven Konevitsassa. Hän opiskeli mm. Italiassa yhdessä Eino I. Järvisen kanssa. He valmistuivat Italian Sotilasakatemiasta ja palasivat Suomeen vuonna 1926. Suomeen saapumisen jälkeen Rikama nimettiin Meripuolustuksen Esikunnan teknisen toimiston päälliköksi. Rannikkotykistöllä oli tuolloin käytössään venäläinen ampumamenetelmä. Menetelmää ryhdyttiin kehittämään I Maailmansodan sotakokemusten perusteella. Kehitystyössä vaikuttivat merkittävästi ulkomailla opiskelleet rannikkotykistöupseerit mm. Rikama. Suomalainen ampumamenetelmä levisi yleiseen käytäntöön II MS:n kokemusten myötä tarkkana ja yllättävänä. Rikama vaikutti oleellisesti myös kattavan tulenjohto- ja tähystysverkon luomiseen Suomen merialueille. Hän kehitti nimeään kantavat Rikaman tornit. Rikama oli aselajinsa asiantuntija ja merkittävä kehittäjä. Ennen nimitystään Kannaksen Lohkon komentajaksi hän toimi Rannikkotykistörykmentti 3:n I Patteriston komentajana. (SA-kuva)

Talvisodan päätyttyä melkein koko Laatokan rannikkotykkikalusto evakuoitiin nopeasti. Joukot ja kalusto koottiin Savonlinnan alueelle. Laatokan Meripuolustuksen joukot alistettiin melko pian sodan jälkeen maavoimille. Rannikkotykkikalusto ryhmitettiin Suur-Saimaan – Pielisen alueelle sisävesistön linnoitustykistöpatteristoiksi, joita oli yhteensä kuusi. Laatokan Laivasto-osastosta ja rautatiepatterista muodostettiin Varkauden Tukikohta, myöhemmin Sisävesilaivue.

Kuva: Rauhan ehdot olivat raskaat. Laatokan Meripuolustuksen komentaja eversti Eino Iisakki Järvinen työhuoneessaan Rauhalan esikuntarakennuksen II kerroksessa rauhanteon jälkeen ennen evakkomatkan alkamista. (SmMepa/Heikki Sinkkonen)


5. Rannikkotykistö torjumassa hyökkäyksiä Suvannolla

Vuoksi on Saimaan laskujoki Laatokkaan. Vesistöllä on kaksi laskuhaaraa, joista pohjoinen haara laskee Käkisalmen tasalla ja eteläisempi Taipaleen tasalla Laatokkaan. Vuoksi virtaa Antrean eteläpuolella Pölläkkälässä kaakkoon, mutta kääntyy Oravanniemessä itään. Pölläkkälästä Kiviniemeen asti ulottuu noin 26 km pituinen suvanto, jonka suurin leveys on 3,4 km. Kiviniemen erottaa Taipaleenjoesta 30 km pitkä suvanto, joka on leveimmillään 2,5 km. Vuoksi laskee Taipaleenjokea pitkin Laatokkaan tehden mutkan Koukunnniemen eteläpuolitse.

Karjalan Kannaksen pääpuolustusaseman itäinen osa kulki Vuoksen vesistön pohjoisrantaa pitkin, jolloin linjan puolustuksen vahventamiseksi suunniteltiin ja rakennettiin sulkulinnakkeet Oravanniemeen, Noisniemeen, Kiviniemeen, Hovinniemeen, Kekinniemeen ja Patoniemeen. Rakenteeltaan ne suunniteltiin massiivisiksi linnoitteiksi, joiden päätehtävä oli sivustatulen ampuminen suorasuuntauksella Vuoksen vesistölle.

Suvannon sulkulinnakkeet rakennettiin vuosina 1923 – 24. Ainoastaan Kiviniemen sulkulinnake aseistettiin jo rauhan aikana. Yliluutnantti Jari Kettula on vuonna 2001 tekemässään tutkielmassa käsitellyt ansiokkaasti Suvannon sulkulinnakkeita. Kettula toteaa mm. että kahden vuosikymmenen aikana sulkulinnakkeiden olemassaolo miltei unohdettiin. Niihin ei oltu suunniteltu aseistusta. Vasta talvisodan sytyttyä Johan Rikaman aloitteesta sulkulinnakkeet varustettiin 57 mm:n rannikkotykeillä, joilla ei ollut suuntausominaisuuksia epäsuoralle ampumamenetelmälle. Ainoa käyttökelpoinen ampumamenetelmä oli suorasuuntaus, johon linnakkeet oli käyttötarkoitukseltaankin suunniteltu.

Sulkulinnakkeet saatiin aseistettua määrävahvuisiksi 57/48 No- ja 57/26 K -rannikkotykeillä vasta 23.12.1939. Sulkulinnakkeiden aseistamiseen vaikuttivat osaltaan suhteellisen pitkät kaluston siirtomatkat Suomenlinnasta. Myös sotatila hankaloitti toimituksia etulinjaan, jossa sulkulinnakkeet sijaitsivat. Tulivoimaltaan sulkulinnakkeet edustivat etulinjan tehokkainta osaa. 57 mm:n rannikkotykkien suuri lähtönopeus pienensi kranaatin lentorataa pidemmille ampumaetäisyyksille, jolloin tulen teho oli suuri verrattuna suurempiin kaliipereihin. Erilaatuiset ampumatarvikkeet mahdollistivat erityyppisten maalien tehokkaan tulittamisen.

Kartta: Sulkulinnakkeet idästä länteen: Patoniemi, Kekinniemi, Hoviniemi, Kiviniemi, Noisniemi ja Oravanniemi.

Jari Kettulan tutkimusten mukaan sulkulinnakkeiden kalusto talvisodan päättyessä oli seuraava:

Sulkulinnake

57/48 Nordenfelt

57/26 Kaponier

Yhteensä

Oravanniemi

3

-

3

Noisniemi

4

-

4

Kiviniemi

-

1

1

Hovinniemi

2

2

4

Kekkilänniemi

1

3

4

Patoniemi

1

3

4

Yhteensä

11

9

20

Vuoksen-Suvannon -linjan sulkulinnakkeet tukivat etulinjan jalkaväkirykmenttien taisteluita. Sulkulinnakkeiden päätehtävä oli torjua vihollisen hyökkäykset ampumalla sivustatulta itä- ja länsisuunnassa Vuoksen vesistöalueelle. Niiden ensisijaiset maalit olivat vihollisen hyökkäysvaunut ja lukumäärältään vahvemmat jalkaväkiosastot. Sulkulinnakkeiden taistelukykyä lisättiin valonheittimillä, jotka sijoitettiin linnoitteiden yhteyteen. Valonheittimet saatiin kuitenkin vasta tammikuussa 1940 miehitettyä koulutetulla henkilöstöllä, jolloin niiden antama hyöty pystyttiin käyttämään hyväksi.

Sulkulinnakkeet aiheuttivat jatkuvalla tulitoiminnallaan raskaita tappioita vihollisen jalkaväelle ja panssariajoneuvoille. Linnoitteet muodostivatkin suomalaisjoukkojen puolustuksen perustan. Tästä syystä ne joutuivat myös neuvostotykistön massiivisen tulituksen kohteeksi.

Sulkulinnakkeiden miehistö oli pääosin rannikkotykistökoulutuksen saanutta. Laatokan Meripuolustus ja III Armeijakunnalle alistettu Kannaksen Lohko myös huolehtivat miehistöjen vaihdosta sodan kuluessa. Sulkulinnakkeet olivat myös merivoimien tykkihuollossa. Laatokan Meripuolustus asetti III AKE:aan yhteysupseeriksi reservin vänrikki Eero H. Revon, jonka tehtävänä oli Kannaksen Lohkon sulkulinnakkeiden asioiden hoito. Eero Revon muistiinpanojen ansiosta Suvannon sulkulinnakkeiden vaiheista tiedetäänkin suhteellisen paljon.

Patoniemen ja Kekinniemen sulkulinnakkeiden taisteluista on laadittu tarkat sotapäiväkirjat. Lukuisia muistelmia on kirjoitettu näiden kahden rannikkotykistön kunniakasta historiaa sivuavien sulkulinnakkeiden taisteluista. Tämän kirjan aiheen takia en mainitse lähdeluettelossa kaikkia näitä muistelmia.

Patoniemen sulkulinnake sai ensimmäisen viholliskosketuksen heti itsenäisyyspäivän jälkeen. Sulkulinnake ampui ensimmäisessä tulitehtävässään yhteensä 108 kranaattia. Sodan alkupäivistä lähtien linnake oli vihollisen tykistötulen kohteena. Joulupäivänä vihollinen yritti jalkaväellään Suvannon yli hyökäten mm. Patoniemeen. Helmikuun puolestavälistä alkaen tapahtui useita komppanian – pataljoonan vahvuisen vihollisen hyökkäyksiä, jotka kuitenkin torjuttiin. Puolustuslaitteet murenivat tulen alla jatkuvasta korjaamisesta huolimatta. Patoniemessä palvelleen kersantti (myöhemmin ylivääpeli) Arvo Pärssisen mukaan sodan päättyessä Patoniemen sulkulinnakkeesta oli jäljellä vain vaurioitunut miehistösuoja ja ampumakellari.

Kuva: Patoniemen sulkulinnakkeen konekivääriaseman rauniot jatkosodan aikana. Kuvan ottaneen Arvo Pärssisen mukaan kuvan huopikas on kuulunut taistelussa kaatuneelle neuvostosotilaalle. (Arvo Pärssinen)

Kekinniemen sulkulinnake ei osallistunut talvisodan ensimmäisten kolmen viikon aikana taistelutoimintaan. Sen sijaan vihollisen tykistö ampui sulkulinnaketta päivittäin ja myös ilmavoimat rynnäköivät sitä vastaan. Kekinniemen sulkulinnake osallistui joulupäivänä alkaneen hyökkäyksen torjuntaan yhdessä Patoniemen sulkulinnakkeen kanssa aiheuttaen hyökkääjälle tuntuvia tappioita. Tammi – helmikuun aikana vihollinen tulitti jatkuvasti myös Kekinniemen linnaketta saaden jatkuvasti täysosumia. Mitään erityistä vahinkoa ne eivät lujiin rakenteisiin kuitenkaan aiheuttaneet.

Kuva: Kekinniemen eli Keljan sulkulinnake joutui erittäin raskaan tykistötulen kohteeksi. Lujaa tekoa olleet rakenteet kuitenkin kestivät. Bunkkeri räjäytettiin välirauhan aikana täysin hajalle. Eniten aseman muotoa jäi jäljelle bunkkerin pohjoispuolelle, josta jatkosodan aikainen kuva on otettu. (VPL Pyhäjärvi-säätiön arkisto)

Lännempänä sijaitseva Hoviniemen sulkulinnake tuki tulellaan Kekinniemessä käytyjä taisteluja. Hoviniemi torjui myös Suvannon jäälle pyrkiviä vihollispartioita. Kivisalmessa käytiin raskaita taisteluja heti talvisodan alkupäivinä. Maantie- ja rautatiesiltojen räjäyttämisen jälkeen Kiviniemen tykki- ja konekiväärikorsu oli etulinjassa koko sodan ajan. Läntisemmät Oravanniemen ja Noisniemen sulkulinnakkeet varmistivat Suvannon pohjoisrannan pysymisen puolustajan hallussa. Nämäkin linnakkeet olivat ajoittaisen tulen alla. Linnakkeiden miehistö osallistui Suvannon eteläpuolelle tehtyyn partiointiin.

Länsi-Kannaksen joukot olivat aloittaneet vetäytymisen T-linjalle jo 25.2. Vuoksen-Suvannon -linjan sulkulinnakkeiden aseistus suunniteltiin siirrettäväksi tälle uudelle pääpuolustuslinjalle, koska sulkulinnakkeiden tulivoimaisilla ja tarkoilla rannikkotykeillä koettiin olevan tärkeä merkitystä uuden puolustuslinjan puolustuksessa. III AK komentaja antoi käskyn toteuttaa suunnitelma 11.3.1940. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhaan 13.3.1940 aloitettiin joukkojen evakuoinnit. Laatokan Meripuolustuksen joukot ja kalusto siirrettiin Savonlinnan seudulle. Lähes kaikki materiaali saatiin mukaan. Jari Kettulan mukaan Laatokalta siirrettiin Saimaalle linnoitustykistöön 16 kappaletta 57/26 K -rannikkotykkiä ja 14 kappaletta 57/48 No -rannikkotykkiä. Talvisodan Vuoksen-Suvannon -linjan tykkikalusto muodosti rungon myöhemmin perustetun linnoitustykistön sulkulinnakkeisiin.


6. Laatokan Rannikkoprikaati puolustamassa Karjalan merta jatkosodan aikana

Entiset Laatokan rannikkotykistöjoukot osallistuivat sodan alettua kesällä 1941 hyökkäystaisteluihin linnoitustykistöyksikköinä. Taistelujen siirtyessä Laatokan rannoille ja saaristoon kuului Laatokan Puolustus-nimiseen yhtymään aluksi kaksi rannikkoprikaatia ja Laatokan Laivasto. Saaristotaisteluja käytiin elo - syyskuun 1941 aikana etenkin Länsi-Laatokan saaristossa. Merkittävimpiä sotatoimia olivat Markatsimansaaren ja Rahmansaaren valtaukset. Laatokan rannikkojoukot ryhmitettiin uudelleen, kun Laatokan rannat siirtyivät miltei Syvärin suuta myöten suomalaisten haltuun. Organisaatio ja joukkoyksiköistä käytetyt nimitykset vaihtelivat eri aikoina. Hyökkäysvaiheessa joulukuuhun 1941 asti Laatokan Puolustus – nimiseen yhtymään kuului kaksi rannikkoprikaatia, numeroiltaan 11. ja 12. Nämä oli edelleen jaettu talvisodan tapaan lohkoiksi. Erinäisten välivaiheiden jälkeen vuodesta 1942 alkaen Laatokan Rannikkoprikaatin nimellä toimineeseen yhtymään kuului kaksi rannikkorykmenttiä, RTR 3 ja RTR 13 sekä Laatokan Laivasto-osasto. Rannikkotykistörykmentit oli edelleen jaettu linnakkeistoiksi. Laatokan Rannikkoprikaatin esikunta tukiyksiköineen toimi Lahdenpohjassa Huuhanmäen ja osaksi myös Rauhalan kasarmialueilla. Yhtymän komentajana toimi vuoteen 1942 asti eversti Eino Järvinen. Hänen jälkeensä komentajana oli eversti K J Takkula. Laatokan länsirantaa puolustaneen 11. Rannikkoprikaatin ja sitä seuranneen RTR 3:n komentajana oli everstiluutnantti Väinö Nordlund. Laatokan itärannikkoa puolustaneen 12. Rannikkoprikaatin ja sitä seuranneen RTR 13:n komentajana oli everstiluutnantti Asser Korvenheimo. Laatokan Laivasto-osaston komentajana oli komentajakapteeni Eino Koponen.

Kuva: Laatokan Rannikkoprikaatin esikunta sijoitettiin jatkosodan ajaksi Lahdenpohjaan. Ennen sinne sijoittumistaan esikunta ehti kuitenkin toimia jonkin aikaa syksyllä 1941 myös Sortavalassa. Esikunnan käytössä oli entinen Sortavalan suojeluskuntapiirin rakennus Laatokan Linna. (SmMepa/Heikki Sinkkonen)

Jatkosodan aikana miehitettiin Laatokalla monet niistä linnakkeista, jotka olivat toimineet jo ennen talvisotaa. Tykkien betoniperustat olivat nimittäin useimmilla pattereilla säilyneet käyttökelpoisina. Talvisodan aikaisia tykkiasemia käytettiin Etenkin Laatokan pohjoisosassa myös jatkosodan aikana, vaikka tykkikalusto oli usein erilaista. Vanhan rajan takaisella Aunuksen rannikolla välillä Rajakontu – Haapaniemi rannikkopuolustus rakennettiin kokonaan alusta alkaen.

Laatokan länsirannalla ryhmitys muuttui jonkin verran talvisodan aikaisesta. Kaarnajoen vanha patterialuetta otettiin käyttöön vain lyhyeksi ajaksi kesällä 1944. Murikan vanhaa patterialuetta ei käytetty jatkosodassa ollenkaan. Koska rintamalinja oli työnnetty muutama kilometri vanhasta rajasta etelään päin, ryhmitettiin myös Taipaleenjoen eteläpuolella olevaan Saunaniemeen rannikkopatteri. Laatokalla monien patterien kalusto vaihtui sodan kuluessa useita kertoja. Rannikkotykistöpatterien ketjua täydennettiin lisäksi kenttätykkipattereilla.

Kuva: Laatokan rannikkotykistön ryhmitys ja kantamat vuonna 1942. Patterien tykkikalusto ja myös kevyiden patterien ryhmitys vaihtui useita kertoja jatkosodan kuluessa. (Kirjasta Suomen rannikkotykistö 1918 – 1958)

Saksalaisten Leningradin valtauksen epäonnistuminen syksyllä 1941 vaikutti huomattavasti myös Laatokan sotatoimiin. Leningradin saarto jäi puolinaiseksi, koska yhteydet kaupunkiin säilyivät eteläisen Laatokan kautta Pähkinänlinnanlahden yli. Laatokan Rannikkoprikaatin toimintaa sävyttikin pyrkimys häiritä venäläisten huoltoyhteyksiä eteläisellä Laatokalla.

Laatokan Rannikkoprikaatin omien laivastovoimien kyky rajoittui lähinnä partiointiin ja miinanraivaukseen. Kesän 1942 huomattavin tapaus oli saksalaisen ja italialaisen laivasto-osaston toiminta Laatokalla. Pääosin Sortanlahteen tukeutunut osasto ei kuitenkaan onnistunut sulkemaan Neuvostoliiton huoltoreittiä Pähkinänlinnanlahdella. Sortanlahden tukikohta samoin kuin Konevitsan linnakesaari joutuivat vuoden 1942 kuluessa useiden lentopommitusten kohteiksi.

Sotatoimet Laatokalla talven 1942 ja kevättalven 1944 välillä olivat verrattain vähäisiä. Neuvostojoukkojen huomio kiinnittyi Leningradin suuntaan ja sen ilmatoimintakin Pohjois-Laatokalla oli varsin laimeaa. Huomio voitiin suunnata melkein kokonaan koulutukseen, harjoituksiin, asemien ja olosuhteiden parantamiseen sekä sisäisiin järjestelyihin.

(kuva vieraskirjasta)

Neuvostojoukkojen toiminta aktivoitui Pohjois-Laatokalla huhtikuusta 1944 alkaen. Neuvostovoimien taistelusyöksyt ulottuivat Laatokan pohjoisosiin ja varsinkin desanttien kuljetus lisääntyi. Suurhyökkäyksen alettua neuvostojoukot tekivät kesäkuun lopulla lentojoukkojen tukemana maihinnousun Tuulokseen 54 aluksen voimin. Maihinnousu nopeutti Laatokan itärannan tuntumassa etenevää hyökkäystä. Laatokan Rannikkoprikaati joutui heinäkuun 1944 alussa vetäytymään myös Mantsinsaaresta ja Pitkärannan saaristosta. Laatokan länsirannikko Taipaleenjoen suuta myöten sekä Laatokan ulkosaaret pysyivät kuitenkin aselepoon saakka prikaatin hallussa.

Heti jatkosodan tulitauon alettua aloitettiin raskaan kaluston siirto Laatokan linnakkeilta Salpa-asemaan Suur-Saimaan ja Höytiäisen välille. Laatokan linnakkeet luovutettiin lopullisesti neuvostoliittolaisille 19.9.44 välirauhansopimuksen tultua voimaan. Rannikkotykkikalusto, pääosa aluksista ja materiaalista evakuoitiin taas kovalla kiireellä mutta onnistuneesti. Laatokan Rannikkoprikaati jatkoi toimintaansa ja myös linnoitustöitä uudella ryhmitysalueellaan vielä marraskuun alkupäiviin asti. Tällöin annettiin käsky prikaatin lakkauttamisesta ja materiaalin siirrosta varikoihin.

Laatokan Rannikkoprikaati lakkautettiin 30.11.1944. Reserviläiset kotiutettiin ja vakinainen henkilökunta siirrettiin eri puolille maata muihin joukko-osastoihin. Kenraalimajuri E. I. Järvinen määräsi merivoimien komentajana 7.8.1949 Rannikkotykistörykmentti 3:n ja sitä sotien aikana seuranneiden joukkojen perinteet Turun Rannikkotykistörykmentille.


II Muistoja rannikkotykistöstä Kannaksen itärannikolla

Laatokka, Euroopan suurin järvi, on pohjoisosaltaan saaristostaan huolimatta kauttaaltaan syvää. Siellä on kaksi yli 150-metristä syvännettä; toinen Valamon ja Lahdenpohjan välissä, toinen Kurkijoen edustalla. Laatokan syvin kohta on 230 metriä. Vedet alkavat mataloitua selvästi vanhan valtakunnanrajan – Syvärijoen suun eteläpuolella. Eteläisellä Laatokalla, vaikka se onkin laaja, vedet ovat alle 40 metriä syviä. Laatokan eteläranta on matala ja soinen, mutta rannan tuntumaan on kaivettu kanava, jota myöten kulkee laivaliikenne Syväriltä Nevalle.

Laatokan länsiranta muuttaa jyrkästi muotoaan, kun lähdetään rantaviivaa myöten Hiitolan tasalta eteläkaakkoon. Runsas, huikean kaunis saaristo pitkine vuonoineen loppuu Käkisalmen pohjoispuolella. Ranta Vahtiniemestä etelään on miltei suora, vain muutamaa niemennysää lukuun ottamatta. Rantaviiva jatkuu lähes viivasuorana aina Pähkinänlinnanlahden perukoille, Nevan alkuun asti. Rannikon ulkopuolella on vain muutama saari, joista suurin on Konevitsa.

1. Saunaniemi, vartioasema ja jatkosodan patterialue

Laatokkaan pistävä Saunaniemi sijaitsi Laatokan rannalla noin viisi kilometriä Taipaleenjoen suusta kaakkoon ja vain kolmisen kilometriä vanhasta rajasta pohjoiseen. Kapean, noin puoli kilometriä pitkän niemen eteläpuolella on poukama ja hyvä luonnonsatama. Suomen kaudella niemen päässä oli loisto. Loistolta kaakkoon kaartui runsaat parisataa metriä pitkä aallonmurtaja. Saunaniemessä oli ennen sotia merivartioasema. Venepartiointia 110 kilometriä pitkällä vesirajalla Saunaniemen ja Salmin välillä jatkettiin ennen talvisotaa viimeiseen rauhan päivään saakka.

(Kuva vieraskirjasta)

Hyökkääjä piti Saunaniemen satamaan johtavaa väylää jäänmurtajien avulla auki talvisodan alkupuolella ja käytti satamaa joukkojen kuljetuksiin ja huoltoon. Kaarnajoen patterilta oli Saunaniemeen noin 10 kilometriä. Kaarnajoki häiritsikin tulellaan tehokkaasti toimintaa Saunaniemessä.

Kuva: Saunaniemen aallonmurtaja ja rikkoutuneita laiturin osia jatkosodan aikana (Taavi Kainulaisen kokoelma)

Jatkosodassa etulinja työnnettiin muutama kilometri vanhasta rajasta etelään. Saunaniemeen sijoitettiin rannikkopatteri. Kalustona oli kaksi 152 mm:n merikanuunaa (152/35 MK). Saunaniemessä oli myös kevyt kenttätykkipatteri. Saunaniemen rannikkotykit siirrettiin sodan loppuvaiheessa Taipaleenjoen suun pohjoispuolelle, lähelle talvisodan aikaista Kaarnajoen patteria.

Kuva: Saunaniemi sijaitsi lähellä jatkosodan etulinjaa. Siellä oli rannikkopatterin lisäksi kenttätykkikalustoa. Televetäjä siirtää kevyttä kenttätykkiä kaistale Laatokkaa taustanaan. (Taavi Kainulaisen kokoelma)

Saunaniemi löytyy venäläisestä kartasta nimellä Mis Dajolkii eli Kaukainen niemi.

2. Järisevä – linnake talvisodan etulinjassa

Järisevänniemi sijaitsee Taipaleen jokisuusta tarkalleen neljä kilometriä pohjoiseen. Puoli kilometriä leveä ja suunnilleen yhtä pitkä niemi erottuu selvästi Laatokan muuten näillä seuduilla suorasta ja laakeasta rannasta. Järisevänniemen eteläpuolella on Järisevänlahti. Siitä etelään levittyy laaja hiekkaranta nimeltään Järisevänhiekka.

Järisevänniemeen sijoitetusta patterista käytettiin yleisimmin nimeä Taipale (Järisevä). Patterille sijoitettiin ensin vuonna 1918 kaksitykkinen 75 millimetrin patteri. Kalusto vaihdettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 120 mm:n Armstrongeihin, joita oli vapautunut Ahvenanmaalta, kun rannikkopatterit purettiin vuoden 1919 kuluessa.

Olavi Väliaho on kirjoittanut kolme kirjaa Laatokan meripuolustuksesta. Kirjoittajan aineistosta on hänen kuolemansa jälkeen koottu vielä kaksi teosta. Väliahon kirjat eivät ole historiatiedoiltaan kovin tarkkoja. Niiden ansio sen sijaan on aito maanpuolustushenki ja kotiseuturakkaus. Olavi Väliahon isä palveli kanta-aliupseerina Järisevän linnakkeella. Kirjassaan Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa hän kertoo Järisevästä: ”Patteriin kuului kaksi 120 mm:n Armstrong-mallista laivatykkiä. Ne oli sijoitettu noin viiden metrin korkuiselle kumpareelle laiturin kohdalle betoniseen avoasemaan 30 metrin välein. Ammuskellarit ja miehistösuojat oli valettu betonista tykkien välimaastoon. Ammuskellareiden katto oli rakennettu vahvasta betonista. Paksu maa- ja kivikerros naamioivat sen rantamaisemaan. Kummankin tykin vierestä johtivat portaat alas ammuskellariin, jotka käytävä yhdisti. Ulkoseinämien leveydet olivat 60 cm:n vahvuiset. Ammuskellareissa oli betonista eristettyjä kammioita, jotka oli suojattu vahvoilla rautaovilla. Myös tukevat rautaiset ovat vahvoine salpoineen, lukittuina isoilla lukoilla, sulkivat myös kammiot kellarien pääkäytävästä ja uloskäytävät portaikkojen keskiosan kohdalla, tasanteella, portaiden jatkuessa alemmaksi.”

Olavi Väliahon kansanomainen kuvaus 1920-luvulla tehdystä rannikkopatterista on itse asiassa varsin havainnollinen. Miltei kaikki Laatokan kiinteät rannikkopatterit rakennettiin juuri tällaisiksi. Kasematit miehistö- ja ampumatarvikesuojineen jäivätkin juuri kuvatun kaltaisiksi. Itse tykkiasemien suoja-arvoa lisättiin jatkosodan aikana rakentamalla tykkien ympärille niin korkea pyöreä betonilinnoite kuin ampumatoiminta salli. Nykyään voi kuvatunlaisia, erinomaisesti säilyneitä rakennelmia ihailla esimerkiksi Ristisaaressa, Valamon Niikkanassa, Rautaveräjällä, Mökerikössä ja Mantsinsaaressa.

Kuva: Järisevän patteri rakennusvaiheessa elokuussa 1921. (SMus)

Kuva: Järisevän linnakkeen kasarmi valmistui elokuussa 1921. Käyttöönottotilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan arvovaltainen vierailijajoukko. (SMus)

Järisevän patterin pääampumasuunta oli suoraan ulapalle, itään. Vuodelta 1926 olevan ampuma-alapiirroksen mukaan koko sektori oli noin 200 astetta. Ampumasektori ulottui vasemmalta Ylläppäänniemestä oikealle Taipaleenjoen suun alueelle. Varsinaista takasektoria mantereen puolelle ei ollut. Järisevään rakennettiin 30-luvulla teräsbetoninen tulenjohtoasema. Sieltä pystyttiin hyvällä säällä johtamaan tulta Saunaniemeen asti. Näin tehtiinkin talvisodan alkuvaiheessa Kaarnajoen patterin häiritessä Saunaniemessä tapahtuvia joukkojenkuljetuksia.

Järisevän patterin ajateltu päätehtävä oli meriammunnat suorasuuntauksella. Sodan alusta alkaen päätehtäväksi muodostui kuitenkin maa-ammunnat epäsuoralla menetelmällä. Patterille rakennettiinkin tulenjohtotaso käytännön järkeä ja tilapäisvälineitä käyttäen. Järisevän patteri tulitti heti talvisodan alettua tehokkaasti Taipaleenjoen suun ja Terenttilän alueelle. Avoimen niemen päässä oleva patteri joutui tämän vuoksi hyökkääjän armottoman tykistötulen ja ilmapommitusten kohteeksi. Toinen Järisevän 120 mm:n tykeistä vaurioitui vihollisen tykistötulessa 19.12.39. Tykki siirrettiin tämän jälkeen taaempana olevalle Ylläppään linnakkeelle. Järisevän kuuluisaksi tykiksi tuli siis toinen sinne jääneistä 120-millisistä. Tämä loppuun ammuttu Armstrong-tykki on nykyään sijoitettu Rannikkotykistömuseon eteen Suomenlinnaan. Nestori Kaasalainen palveli tulenjohtaja Järisevän linnakkeella talvisodan aikana. Hän muistelee tykin käyttöä sen viimeisessä taistelutehtävässä: ”Tykkiä kyettiin liikuttamaan sivusuunnassa ja korotus, joka vaikutti ammuksen lentomatkaan myös toimi, joten kaksi tärkeää asiaa oli kunnossa, mutta lukkolaitteen iskuri ei pelannut. Mikä neuvoksi? Onneksi iskurin rakenne oli sellainen, että iskuri ulottui lukkolaitteen ulkopuolelle ja vasaran iskulla saatiin iskuri täyttämään sille kuuluvan tehtävän.”

Ilman Kaarnajoen patterin tulta ei Järisevään 19.2.40 jäitse kohdistettua hyökkäystä olisi ehkä kyetty torjumaan. Tulenjohtaja Nestori Kaasalainen muistelee: ”Annoin Kaarnajoelle Järisevän pisteestä käsin matkan ja suunnan, ne muutettuna Kaarnajoen tekijöiksi alkoi ammunta. Osumatarkkuus osoittautui erinomaiseksi ja neljän tykin linnakkeelta kaksi laukausta tykkiä kohden riitti lannistamaan hyökkääjien viimeisen aikomuksen ja jäljellä olevat viholliset lähtivät vetäytymään sinne, mistä olivat tulleetkin.”

Kuva: Järisevän patterialueen raunioita vuonna 1941. (SA-kuva)

Jatkosodan aikana Järisevänniemeen sijoitettiin neljätykkinen 75 millimetrin kenttätykkipatteri. Neuvostojoukot olivat talvisodan jälkeen räjäytelleet jo itse sodassa vaurioituneita asemia. Jatkosodan aikana korjattiin linnoitteita ja rakennettiin uusia, mm. tulenjohtotorni. Patterialue jäi suomalaisten jäljiltä ehjäksi, tietenkin sodan olot huomioon ottaen. Neuvostojoukot ovat myöhemmin käyttäneet aluetta räjäytysharjoituksiin.

Kuva: Järisevän patterialueen portinpylväät seisovat jykevinä pystyssä vielä tänäkin päivänä. (OE)

Järisevänniemen venäjänkielinen nimi on Mis Tsalka. Nykyään sinne johtaa heikkokuntoinen tie. Niemi kasvaa jykevää havumetsää. Osa puustosta on hakattu ja hakkuujätteitä on paljon. Betoniset jykevät portinpylväät entisen sotilasalueen portilla seisovat paikoillaan. Järisevän kasematit on perusteellisesti räjäytetty. Vain toisen tykkiaseman reunaa on jonkin verran jätetty ehjäksi. Sen betonipinnalle on kauniisti kirjoitettu ”Bateraja Järisevä 39/40”. Kirjoituksen viereen on maalattu Suomen lippu. Toista tykkiasemaa ei hahmota rautoja törröttävien betonimöhkäleiden massasta.

Kuva: Järisevän tykkiasemat on pääosin räjäytetty muodottomaksi betoniröykkiöksi. (OE)

Kuva: Järisevän patterilla toinen tykkiasema on kuitenkin jätetty osin räjäyttämättä. Etualalla ehjäksi jääneen betonipinnan teksti muistuttaa jälkipolville etulinjaan jääneestä rannikkopatterista. (OE)

Järisevänniemestä löytyy räjäytettyjen kantalinnotteiden lisäksi joitakin kenttälinnoitettujen lähipuolustusasemien jäänteitä. Patterialueella aikanaan olleiden rakennusten kivijalkoja ei löydy hakkuujätteiden ja aluskasvillisuuden seasta. Niemen nykyinen rakennuskanta on kalastajien mökki, sauna, muutamia vajoja sekä pieni venelaituri.


3. Kaarnajoki – hajaryhmitetty patteri kesti tulimyrskyn

Kaarnajoen nelitykkinen 152/45-C patteri valmistui vuonna 1937. Tykit hajaryhmitettiin nelikulmion muotoisesti 150 – 250 metrin päähän toisistaan. Tykkien ryhmitysalueen sisään rakennettiin puiset tulenjohto- ja mittaustornit. Linnakkeelle rakennettiin myös kasarmi, vartiopäällikön asunto, tiilinen ampumatarvikevarasto ja joitakin muita rakennuksia. Patterin rauhan ajan numero oli 79. Patteri. Paikallinen väestö puhui tavallisesti Sakkolan patterista.

Kangasalue, jolle Kaarnajoen patteri rakennettiin, liittyy Suomen sotahistoriaan muullakin tavalla. Pontus De la Gardie joukkoineen leiriytyi alueelle vuonna 1580. Hän valloitti Käkisalmen kaupungin ja rakennutti kaupungissa vielä tänä päivänäkin nähtävissä olevan linnan. Kaarnajoen patterialueen koillispuolella on Ponttuksen rasi; kivi, jolla sotapäällikön kerrotaan istuneen käskynannon aikana.

Timo Pesonen on kuvannut yksityiskohtaisesti vuonna 1954 painetussa RtUy:n julkaisussa Tykistöpatterin hajaryhmitys Kaarnajoen patteria ja sen toimintaa talvisodassa. Pesonen esittelee patterin topografista asemaa: ”K-joki, kuten linnaketta lähellä kulkevan Kovero-ojan eli Kaarnajoen mukaan nimitettiin, sijaitsi Metsäpirtin ja Sakkolan rajalla – Etäisyys Taipaleenjokeen ja Suvannon länsirintamaan, missä Talvisodan aikainen pääpuolustuslinja, ns Mannerheimlinja, kulki, vaihteli 6-8 km. Lyhin etäisyys Laatokan rantaan oli n 4 km. Kuten oheisesta karttaluonnoksesta näkyy, ei varsinainen linnakealue poikennut ympäröivästä verrattain yksitoikkoisen tasaisesta, tälle seudulle tyypillisestä hiekkakangasmaastosta, jossa siellä täällä oli pienehköjä, verrattain kovapohjaisia soita. ”

Karttapiirros: Kaarnajoen patterialue talvisodan aikana. Timo Pesosen kirjasta Tykistöpatterin hajaryhmitys.

Kaarnajoen patteri sijaitsi siis verraten kaukana Laatokasta. Itse patterialueella olevaa puista tulenjohtotornia ei tositilanteessa kyetty käyttämään tulenjohtoon. Kaarnajoelta suoritetut meriammunnat johdettiinkin Järisevän, Ylläppään ja Taipaleenjoen suun mittausasemista.

Teuvo Rönkkönen on tarkoin selvittänyt Kaarnajoen patterin ampumatoiminnan talvisodan ajalta. Hänen mukaansa patteri ampui 316:ssa taisteluammunnassa yhteensä miltei tasan 3000 kranaattia. Patterin maalit olivat Taipaleen virran eteläpuolella Metsäpirtin alueella, Taipaleenvirran ylityspaikoilla sekä Terenttilän niemen alueella. Lisäksi patteri suoritti ammuntoja ilmamaaleihin. Sodan alussa yksi meriammunta suoritettiin Saunasaaren alueella oleviin kuljetusaluksiin. Kaarnajoen patteri oli myös mukana torjumassa jäitse tapahtuvia panssarivaunujen hyökkäyksiä Ylläppäänniemeen 11.2. ja Järisevän patterille 19.2.1940.

Hajaryhmitetty ja naamioitu patteri pysyi hyvin suojassa aina maaliskuun alkuun asti. Sanottiinkin, että "kun Kaarnajoki ampui, niin Järisevälle kostettiin." 1.3.40 Kaarnajoen patterialueelle kohdistui kuitenkin tulimyrsky. Hajaryhmitys ja lujat linnoitteet osoittivat nyt lopullisesti merkityksensä. Lisäksi hiekkainen kangasmaasto vaimensi alueelle iskeytyvien kranaattien räjähdysvoimaa. varsinaisia tykkiasemia eivät maaliskuun alun tuli-iskut vaurioittaneet. Talvisota kulki loppuaan kohti. Kaarnajoen tykkien irrotus ja siirto taaemmas aloitettiin 11.3. Siirto muuttui rauhanteon myötä kaluston evakuoinniksi Savonlinnan alueelle.

Kuva : Kaarnajoen linnakkeen patterialuetta 31.8.1941. Etualalla on nelostykin asema ammuskomeroineen, taustalla kasarmi. Kuvan henkilö on luutnantti Ilmari Voutilainen. (SA-kuva)

Taipaleenjoen eteläpuolelle lähelle entistä Kaarnajoen patteria siirrettiin jatkosodan aikana toukokuussa 1943 Saunaniemestä kaksi 152 millimetrin merikanuunaa. Patteri sai nimekseen Kaarnajoki II. Tämän patterin tykit siirrettiin vuoden 1944 toukokuussa Ääniselle. Vanhoihin talvisodan aikaisiin asemiin sijoitettiin kesäkuun lopulla kolme kuuden tuuman Canet-tykkiä. Tykit ehtivät olla asemissaan vajaat kaksi viikkoa. Ne siirrettiin 8.7. mennessä Kurkijoen Kurkiniemeen.

Kaarnajoen patterin kaikki tykkiasemat ovat aivan koskemattomia ja vielä vuonna 2002 suhteellisen hyväkuntoisiakin. Pulttikehät asemien pohjilla ovat ehjät, samoin ammuskomerot. Asemien pohjilla kasvaa matalaa puustoa. Yhden tykkiaseman pohjalla on maaröykkiö. Kaikkien asemien betoniset miehistö- ja ampumatarvikesuojat ovat ehjät ja suhteellisen kuivat. Teräsovia ei Kaarnajoen asemissa ollut; puuovista ei ole mitään jäljellä.

Kuvat: Kaikki Kaarnajoen patterin tykkiasemat ovat säilyneet erittäin hyvin. Asemien pohjalla kasvaa matalaa puustoa. Tykkien pulttikehät ovat jäljellä. Pulttikehän keskeltä nousevasta metalliputkesta on aikanaan tullut puhelinkaapeli. (OE)

Maastosta erottuu patterilla olleen yhden 105 millin kenttätykin kenttälinnoitettu asema. Asemassa törröttää jonkin verran lahonneita hirsiä. Patterin keskiökorsu on painunut miltei näkymättömiin. Sen sisään ei kannata yrittääkään ryömiä.

Kuva: Keskiökorsu on painunut miltei näkymättömiin. (OE)

Tiilisen ampumatarvikevaraston betoninen holvikatto on puoliksi romahtanut kasaan. Varaston seinien tiilet on jossain vaiheessa purettu muuhun käyttöön. Kasarmirakennuksen kivijalka ja kuistin metallitolpat erottuvat selvästi. Patterialuetta kiertänyt piikkilanka-aita on osin jäljellä. Alueen eteläpuolella ollut hyökkäysvaunukaivanto erottuu hyvin maastossa.

Kuva: Kaarnajoen patterin betonisen ampumatarvikesuojan holvikatto on ehjä. Tiiliseinät on purettu jossain vaiheessa muuhun käyttöön. (OE)

Timo Pesosen kuvailemalta soiselta ja tiheää metsää kasvavalta alueella löytyy kohtuullisella etsinnällä yksi ainoa laakea, noin metrin korkea kivi. Tälle Ponttuksen rasille johtaa tuskin havaittava polku.


4. Ylläppään patteri torjui jäitse yritetyt koukkaukset

Ylläppään niemi sijaitsee seitsemän kilometriä Järisevänniemestä pohjoiseen. Matkaa Taipaleen jokisuuhun Ylläppäänniemeltä on 11 kilometriä. Niemi on ulkomuodoltaan täsmälleen samanlainen kuin etelämpänä oleva Järisevänniemi. Ainoastaan mittasuhteet ovat toiset: Ylläppääniemi on noin kilometrin pituinen ja myös suunnilleen kilometrin levyinen. 1930-luvun kartan mukaan niemenkärki kasvaa sekametsää. Lähellä on Ylläppään kylä peltoaukeineen.

Ylläppään patteria ei RT 3:n rauhanajan kokoonpanossa vielä ollut. Niemi sopi erittäin hyvin tulenjohtotarkoitukseen. Sieltä pystyi tähystämään rannan suunnassa Järisevään ja aina Saunaniemeen asti. Ylläppäähän rakennettiinkin 1930-luvun lopulla betoninen tulenjohtotorni. Tykkipatteri varustettiin lopullisesti vasta talvisodan alettua. Patterin toinen 120-millisistä tykeistä tuotiin Mustaniemen patterilta, toinen Järisevästä.

Neuvostojoukot yrittivät 11.2.40 koukata jäitse Järisevän patterin ohi tavoitteenaan Ylläppäänniemi. Hyökkäys tapahtui noin pataljoonan voimin. Vihollisella oli käytössään 13 lumikiitäjää ja 4 – 5 hyökkäysvaunua. Hyökkäys torjuttiin neljän rannikkopatterin ja yhden kenttätykkipatterin yhteistoiminnalla. Järisevän linnake havaitsi etenevän osaston ja ampui sitä 120-millisillään 6 – 7 kilometrin etäisyydelle noin tunnin ajan. Ylläppään rannikkopatteri avasi tulen vajaan kuuden kilometrin etäisyydeltä ja tulitti hyökkääjää liikeammuntamenetelmällä ampuen yhteensä 93 kranaattia. Ylläppään kenttätykkijaos yhtyi torjuntaan. Konevitsan kuuden tuuman eteläpatteri kulutti hyökkääjää aloittaen hakuammunnan noin 16 kilometrin etäisyydellä ja päästen tarkkaan vaikutusammuntaan patterilta nähden loittoneviin maaleihin hieman yli 18 kilometrin ampumaetäisyydeltä. Kaarnajoen patteri yhtyi ammuntaan, kun hyökkääjä tuli sen kantaman piiriin. Osasto joutui tykistötulen ja Ylläppään lähipuolustuksen vuoksi kääntymään vajaan puolen kilometrin päässä Ylläppäänniemestä.

Kuva:

Myös jatkosodan aikana Ylläppäässä oli rannikkopatteri. Pääsiäisenä 1944 pidettiin linnakkeella rintamahäät. Sulhanen on kersantti Otto Lehikoinen, morsian sotilaskotisisar Lempi Laukkanen. Paikalla ovat myös RTR 3:n ja I/RTR 3:n komentajat, Ylläppään linnakkeen päällikkö ja henkilökunta sekä runsaasti sotilaskotisisaria. Viihteestä huolehti RTR 3:n soittokunta. (SmMepa)

Jatkosodan aikana Ylläppäähän sijoitettiin kolmitykkinen 6 tuuman Canet-patteri. Kaksi tykkiä sijoitettiin talvisodan aikaisiin asemiin, kolmas uuteen asemaan. Taisteluammuntoja patteri suoritti vain kesäkuussa 1944, jolloin se tulitti Sortanlahden edustalle pyrkinyttä alusosastoa.

Kuva: 152 45 C kuvattuna Ylläppäässä syyskuussa 1943. Ylläppää ei asemasodan hiljaisina vuosina ollut etulinjassa. Niinpä tämä tykki on perusteellisesti naamioitu. Ampuma-alaa ei ole myöskään salaamissyistä raivattu valmiiksi . (Taavi Kainulaisen kokoelma)

Ylläppään venäjänkielinen nimi on nykyään Tseremuhino. Neuvostoaikana on Ylläppäänlahden rannalle rakennettu Laatokan laivaston korjaustelakka. Telakka-alue on suljettua aluetta vielä nykyäänkin. Heikki Karttusen mukaan telakan työntekijät ovat purkaneet Ylläppään patterin kenttälinnoitteiden puutavaran omiin tarkoituksiinsa.

Kuva: Ylläppään korkea tulenjohtotorni rakennettiin 1930-luvun puolivälissä. Tänä päivänä luja torni seisoo edelleen suorana pystyssä. (OE)

Ylläppäänniemen korkea ja lujaa tekoa oleva tulenjohtotorni on yhä paikallaan korkean maatöyrään päällä asutusalueen reunassa. Tornin teräsovet ovat poissa. Tornin sisällä ei enää ole portaita, joten ylös ei pääse kiipeämään. Tulenjohtotornin ympärillä on pomminkuoppia. Maasto laskee jyrkästi tornilta rantaan mentäessä. Aivan rannassa ovat tykkiasemien jäänteet. Talvisodan aikaiset, noin 30 metriä toisistaan olevat asemat ovat nykyään mitään sanomattomia kivikasoja. Kolmas, pelkästään jatkosodan aikana käytetty asema on tänä päivänä vain vedellä täyttynyt kaivanto.

5. Sortanlahti – turvasatama ja tukikohta

”Sortanlahti, luonnonoikku, Laatokan länsirannikolla, vertansa vailla oleva suojaisa satama- ja ankkuripaikka. Hyvä oli sinne kalastajan ja merimiehen tulla myrskyävältä mereltä, yöllä tai päivällä. Majakka niemen päässä ja loisto 325 metriä pitkän aallonmurtajan kärjessä takasivat turvallisen tulon” kirjoittaa reservin laivaston luutnantti Urpo Peltola helmikuun 21. päivänä 1992 ilmestyneessä Pyhäjärvi VPL –lehdessä. Peltola on viettänyt lapsuutensa Sortanlahdessa.

Kuva: Sortanlahden satama vuonna 1927. Etualalla Tulliniemi, jonka jatkeena oli vuonna 1914 valmistunut 325 metriä pitkä aallonmurtaja. (Urpo Peltolan kokoelma)

Majakka oli Niemen päässä, jota kutsuttiin siellä olleen tulliaseman mukaan Tulliniemeksi. Hevosenkengän muotoisen Sortanlahden pohjoispuolella, Tulliniemeä vastapäätä oli Polvananniemi. Suojaisesta satamasta on matkaa Konevitsan saarelle noin seitsemän kilometriä. Luostarisaaren yhteysliikenne hoidettiin siis luonnollisista syistä juuri Sortanlahdesta käsin. Rauhan vuosina pieni hinaaja Vakava puuskutti tässä tehtävässä. Rannikkotykistöllä oli Sortanlahden satama-alueella käytössään Etapiksi kutsuttu huoltorakennus.

Kuva: RT 3:n uskollinen palvelija hinaaja Vakava naamioituna. Kuva on vuodelta 1925. Kuvatekstin mukaan paikka on Ristisalmi. (Aleksanteri Kaislaniemi)

Sortanlahdessa toimi talvisodan aikana Kannaksen Lohkon esikunta. Tukikohtaa suojasi lähipuolustusosasto, jonka pääaseistuksena olivat Tulliniemeen ja Polvananniemeen sijoitetut kevyet kenttätykkijaokset. Kantaman ja ampumasektoreiden puolesta Sortanlahden satama-alueelle olisivat tarpeen vaatiessa pystyneet ampumaan Konevitsan molemmat kuuden tuuman rannikkopatterit. Myös Konevitsan eteläkärkeen sijoitettu kevyt rannikkopatteri olisi äärikantamallaan kyennyt häirintäammuntaan aina Sortanlahteen asti.

Sortanlahden satama koki erikoisen vaiheen jatkosodan aikana kesällä 1942. Saksalais-italialainen 42 alusta käsittävä laivasto-osasto sijoitettiin Sortanlahteen. Osaston tavoitteena oli sulkea Leningradin saartorengas myös Pähkinänlinnanlahden osalta. Saksalaisten ja italialaisten aikeet eivät onnistuneet ja operaatio lopetettiin lokakuuhun 1942 mennessä. Se seuraus entisten aseveljiemme aktiivisuudesta kuitenkin oli, että muuten rauhallinen Sortanlahti joutui vihollisen jatkuvan ilmatoiminnan kohteeksi. Esimerkiksi elokuussa 1942 Sortanlahtea pommitettiin 32 kertaa. Pommituksissa kaatui myös runsaat 20 saksalaista, jotka haudattiin VPL Pyhäjärven sankarihautausmaalle.

Kuva: Näkymä Sortanlahden satamaan uuden vuosituhannen alussa. Vanhan Venäjän aikana, vuonna 1914 valmistunut aallonmurtaja loistoineen vasemmalla. (OE)

Nykyinen Sortanlahden satama on vaatimaton jäänne Suomen aikaisesta edeltäjästään. Alueen venäjänkielinen nimi on Vladimirovka. Satama on aallonmurtajineen vielä jäljellä, samoin aallonmurtajan päässä oleva loisto. Itse satama-alue on kokonaan suljettua sotilasaluetta. Konevitsan luostarin kutsuviisumilla liikkuvat matkailijat pääsevät alueelle noustakseen luostarin yhteysalukseen. Satama-altaassa lojuu muutama osin uponnut alus. Jokunen alus on käytössäkin.

Kuva: Suomalaisten rakentama parakki Sortanlahdessa kuvattuna kesällä 2002. Tässä parakissa toimi italialaisen laivasto-osaston komentopaikka vuonna 1942. (P A-L)

Sortanlahden pieneksi muuttuneen laivastotukikohdan käytössä on tänäkin päivänä pari suomalaisten aikanaan rakentamaa parakkia. Sen sijaan neuvostoaikana rakennettu suuri miehistökasarmi seisoo nykyään täysin tyhjänä ilman ainuttakaan ikkunaruutua.


6. Konevitsa – luostariyhteisön ja rannikkotykistön historiaa

6.1 Konevitsan luostarisaaren vaiheita

Konevitsan saari on noin viisi kilometriä pitkä ja parhaimmillaan kolme kilometriä leveä. Saari on tasainen ja kasvaa matalaa mäntymetsää. Luonnonkauniiseen ja vaihtelevaan Valamoon verrattuna Konevitsa on karu ja vähäilmeinen.

Konevitsan luostari on perustettu kolme kertaa. Ensimmäinen perustaja oli Arseni Konevitsalainen, jonka kerrotaan saapuneen saarelle vuonna 1393. Luostarin ensimmäinen kukoistus päättyi 1500-luvun lopulla tulipaloon ja ruotsalaisten sotaretkiin. Käkisalmen lääni ja sen myötä Konevitsa liitettiin vajaaksi sadaksi vuodeksi Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Luostari perustettiin toisen kerran itsensä Pietari Suuren toimesta vuonna 1719. Konevitsan toinen kukoistuskausi alkoi 1800-luvun alussa. Nykyinen pääkirkko valmistui vuonna 1804. Pääkirkon ympärille kasvavaa luostarikehää rakennettiin vuosikymmenien ajan. Matkailijat alkoivat kiinnostua luostarisaaresta 1840-luvulla.

Suomen itsenäistyttyä myös Konevitsan luostari liitettiin Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Luostari eli 1930-luvulla toimeliasta elämää igumeeni Mavrikin johdolla. Mm. rakennustoiminta oli vilkasta. Talvisodan aikana luostarisaarella olevia rannikkopattereita ja myös luostarin aluetta pommitettiin useita kertoja, kiivaimmin helmikuussa 1940. Neuvostojoukkojen toiminta välirauhan aikana aiheutti luostarille kuitenkin tuhoa sotaakin enemmän. Kallisarvoiset ikonit, kirkonkellot ja kirjasto jäivät nimittäin talvisodan päättyessä pääosin evakuoimatta. Jatkosodan alussa Konevitsan tultua uudelleen suomalaisten haltuun jouduttiin toteamaan, että pääosa ikoneista oli turmeltu ja kirjat viskottu hujan hajan. Jatkosodan aikana Konevitsan luostarielämä elpyi hieman. Rakennuksia ja esineistöä korjailtiin sotilaitten avustamana jonkin verran. Ilmapommituksien takia lähellä etulinjoja oleva luostari kuitenkin evakuoitiin lopullisesti kesäkuussa 1944. Kunnianarvoisa igumeeni Mavriki oli kuollut Kuopiossa ennen evakuointia. Omasta pyynnöstään hänet haudattiin Konevitsaan. Pyhittäjäisä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset jäivät myös Konevitsaan. Ne löydettiin vuonna 1991, kun luostaria otettiin uudelleen kirkolliseen käyttöön. Konevitsan luostarin kuuluisin ikoni Konevitsan Jumalanäiti siirrettiin jo talvisodan jälkeen pois saarelta. Tämä ikoni on tänä päivänä sijoitettuna Uuden Valamon luostariin Heinävedelle.

Neuvostoliitto teki Konevitsan saaresta sotilastukikohdan. Laatokan eteläosan laajat vedet mahdollistivat laivaston erilaiset kokeilut. Konevitsan pääkirkossa säilytettiin tiettävästi ampumatarvikkeita ja läheisessä Marian skiitassa merivoimien torpedoja. Itse rakennukset jätettiin pystyyn, mutta kirkolliset esineet hävitettiin ja maalaukset peitettiin maalilla. Konevitsa kärsi Valamoa enemmän neuvostoajan kokeilutoiminnasta. Saari nimittäin pysyi laivaston hallussa vuoteen 1991 saakka. Venäläinen Vladimir Sudakov kirjoittaa Petroskoissa ilmestyvässä suomenkielisessä kulttuurilehti Careliassa asiasta sattuvasti: ” Entinen laivaston tukikohta on nyt hunningolla. Jopa hävettää laivaston puolesta. Hävettää siksi, että luostarin rakennuksia turmeltiin.”

Konevitsan luostari perustettiin kolmannen kerran vuonna 1991. Korjauksia ja entisöintiä on tehty mm. suomalaisvoimin epätoivoiselta näyttäneestä alusta huolimatta. Matkailijat alkavat myös palata vuosikymmenet suljettuna olleelle saarelle. Pääkirkon alatemppeli on entisöity jo kauniiksi. Sen sijaan aikoinaan huikean kaunis ylätemppeli on vasta puhdistettu. Korvaamattoman arvokkaiden maalausten entisöinti on vaikeaa, miltei mahdotonta.

6.2 Rannikkotykistö ja Konevitsan luostari

Valamossa Suomen kaudella toimineen sotilasyhteisön ja luostarin suhteista on kirjoitettu paljon enemmän kuin Konevitsan vastaavista. Molemmissa saarissa oli kuitenkin patteriston esikunta ja kaksi rannikkopatteria. Sotilas- ja luostariyhteisön suhteissa on oletettavasti ollut samankaltaisuutta. Aivan alkuaikoina, vuodesta 1918 vuoteen 1920 suhteisiin vaikuttivat eniten Suomen sotilaspoliittinen asema, armeijan hallinnon kehittymättömyys, Laatokan puolustuksen kiivas rakentaminen sekä myös itsenäistyneen Suomen ortodoksisen kirkon ja luostarin väliset suhteet.

Suomen itsenäistyttyä Konevitsan luostarisaaresta tuli yhtäkkiä vartiolinnake poikkeustilassa olevaan rajamaahan. Ennen kuin Tarton rauhansopimus oli astunut voimaan vuonna 1920, olivat eteläinen Karjalan Kannas ja myös eteläinen Laatokka lähes sotatilassa. Venäjän vallankumoussodat ja Pohjois-Inkerin suomalaisväestön kahakointi sekä näihin liittynyt pakolaisuus näkyi myös Konevitsan alueella. Alueloukkaukset, tiedustelu ja vakoilijoiden liikkuminen puolin ja toisin olivat tavallisia.

Maamme itsenäistymiseen liittyneen vapaussodan yhteydessä luotu Suomen valkoinen armeija pyrki aluksi suhtautumaan venäjänkielisen luostarin omaisuuteen kuten mihin tahansa sotasaaliiseen. Asiaa oiottiin oikein ministeritasolla ja Konevitsan luostarilta takavarikoitu omaisuus palautettiin. Laatokan rannikkopatterien rakennustyöt ajoittuivat vuosiin 1919 – 1921. Konevitsan saarelle rakennettiin kahden patterin linnoitteet rakennuksineen. Vaikka työmaat sijaitsivat verraten kaukana itse luostarialueesta, ne merkitsivät kuljetuksina ja työvoiman liikkumisen muodossa näkyvää muutosta luostarin arkipäivään. Saaren etelä- ja pohjoisosien eristäminen sotilasalueiksi ja sotilaiden sijoittuminen myös itse luostarialueen välittömään läheisyyteen näkyi tietenkin jokapäiväisessä elämässä sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.

Laatokan vanhat venäläiset luostarit juliaanisen ajanlaskun kannattajineen muodostivat ensin ongelman Suomen nuorelle ortodoksiselle kirkolle. Ajanlaskuerimielisyyksien lisäksi kielimuuri ja luostariveljestöjen jäsenten kansallisuus aiheuttivat pulmia. Konevitsan luostari pysyi osin venäjänkielisinä koko Suomen kauden ajan. Osa luostarin asukkaista ei talvisotaan mennessä edelleenkään ollut Suomen kansalaisia. Vaikka Suomen ortodoksinen kirkko on tunnettu isänmaallisesta asenteestaan, oli siis olemassa koko joukko tekijöitä, jotka saattoivat aiheuttaa vierauden tunnetta rannikkotykistön ja luostarin välillä syrjäisellä Konevitsan saarella.

Suomen ulkoiset olot ja sisäinen hallinto alkoivat vakiintua 1920-luvulle tultaessa. RT 3 alkoi myös ankkuroitua kotiseutuunsa. Rykmentin komentajana vuodesta 1927 alkaen toiminut eversti Eino Iisakki Järvinen piti aina tärkeänä hyviä suhteita sekä Valamon että Konevitsan luostareihin. Luostarin puolelta hyviin suhteisiin vaikutti ennen kaikkea igumeeni Mavriki. Hän oli ollut Konevitsan luostarissa jo vuodesta 1910 alkaen, Vuodesta 1927 hän oli taloudenhoitajana ja igumeenina vuodesta 1930 alkaen. Mavrikin ansiona pidetään mm. Konevitsan kansakoulun perustamista. Kantahenkilökunnan lapset muodostivat valtaosan kansakoulun oppilaista.

Kuva: Marsalkka Mannerheim ja Konevitsan arvostettu igumeeni Mavriki olivat hyviä tuttuja jo vanhan Venäjän armeijan ajoilta. Marski vieraili Konevitsassa vuonna 1937. Keskellä igumeeni Mavriki, oikealla marski, vasemmalla merivoimien komentaja kenraali Väinö Valve ja RT 3:n komentaja eversti Eino Järvinen. Tätä kuuluisaa kuvaa lienee teetetty vierailun kunniaksi useita kappaleita. Kuva esiintyy useissa eri julkaisuissa erilaisin alkuperämerkinnöin. Alkuperäiset löytyvät ainakin Suomen Ortodoksisesta kirkkomuseosta Kuopiosta ja VPL Pyhäjärvi-säätiön arkistosta Huittisista.

Konevitsan varuskunnan jokapäiväinen elämä vaikutti jossain määrin myös luostarin arkeen. Säännöllinen yhdysliikenne sekä saaren ja Sortanlahden väliset materiaalikuljetukset hyödyttivät myös luostaria. Luostari sai varoja myymällä puolustusvoimille polttopuita ja maitoa sekä lisäksi vuokratuloja, joita maksettiin etelä- ja pohjoispatterin alueista, hotellista ja muutamasta asuinkiinteistöstä. Rannikkotykistön henkilökunta lapsineen toi yhteisöön elämää. Patteriston esikunta toimi myös tietynlaisena ikkunana kehittyvään ulkomaailmaan. Vaikka Konevitsassa ei armeijallakaan ollut sähköä, oli esikunnassa radioita, sanomalehtiä ja muita kehittyvän maailman hyödykkeitä.

Kuva: Konevitsan patteriston henkilökunta perheineen toi luostarisaarelle elämää ja mm. lapsia kouluun. Esikunta yhteysvälineineen oli ikkuna kehittyvään ulkomaailmaan. Vuonna 1924 otetussa kuvassa alikersantti Kataja kuuntelee kidekoneesta uutisia ulkomaailmasta. Perhe osallistuu tärkeään tapahtumaan . (Pappismunkki Arsenin kirjasta Konevitsa)

Talvisodan alla perustetun Kannaksen Lohkon, johon siis myös Konevitsan linnake kuului, esikunta siirtyi Sortanlahteen. Saarelle jäivät kuitenkin rannikkopatterit ja muita linnakkeen joukkoja. Puolustusvoimat tarjosi ennen kaikkea turvaa melko raskaasti pommitetulle Konevitsan luostarille. Hotellin kellarikerrosta käytettiin pommisuojana. Evakuointi käskettiin 12.3.40, päivää ennen talvisodan päättymistä. Sotilaat auttoivat kiireisessä evakuoinnissa ja tämän vuoksi edes osa kallisarvoisista taide-esineistä saatiin turvaan. Joidenkin sotilaiden kerrotaan tosin juoneen saareen jääneet kirkkoviinit.

Jatkosodan aikana Konevitsan luostarissa oli vain muutama luostariveli. Igumeeni Mavriki vain kävi saarella. Linnakkeen henkilöstö antoi kunnostusta suorittaville luostariveljille näiden tarvitsemaa tukea. Viimeiset luostarin asukkaat määrättiin lisääntyvän uhan takia poistumaan saarelta kesäkuussa 1944.

Konevitsan luostarin ja puolustusvoimien suhteita on käsitelty vain aivan muutamassa julkaisussa. Konevitsan pitkäaikainen asukas Andrei Peskoff on sanellut muistelmansa nimellä Konevitsan Antti. Muistelmat on painettu vuonna 1985 pieneksi kirjaseksi, jonka on toimittanut Heidi Vaalisto. Miellyttävästi kerrottuja ja toimitettuja muistelmia on lainattu useissa muissa julkaisuissa. Uuden Valamon luostarin varajohtaja pappismunkki Arseni (Jorma Heikkinen) on käsitellyt Konevitsan luostarin ja siellä toimineen patteriston suhteita vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Konevitsan luostari. Kirjailija Mauri Vanhanen kuvaa värikkäästi Konevitsassa annetun sotilaskoulutuksen arkipäivää sekä sotilas- ja siviiliyhteisön vuorovaikutusta historiallisessa romaanissaan Konevitsan kellot.

6.3 Patteriston esikunta toimi arvokkaassa ympäristössä

Valkoiset suojeluskuntalaiset ottivat Konevitsan haltuunsa heti vapaussodan alettua tammikuussa 1918. Saarelta järjestettiin partiointi jäitse mantereelle. Konevitsan saari oli heti ensimmäisten puolustusryhmitysten ajoista alkaen pienen joukkoyksikön esikunnan sijoituspaikka. Vuodesta 1919 RT 3:n I Patteristoon kuului Konevitsan eteläinen ja pohjoinen patteri, Taipaleen (Järisevän) patteri sekä Mustaniemen patteri. Vuodesta 1928 I Patteristoon kuului Taipaleen patteri, Konevitsan eteläpään kaksi patteria, Konevitsan pohjoispatteri sekä Vahtiniemen, Heinäsenmaan, Murikan, Kivisalmen ja Mustaniemen patterit. Joukkoyksikkö ei siis ollut mikään pieni.

I Patteriston esikunta sijoittui luostarilta vuokrattuun kivihotelliin. Tämä aivan luostarikehän lähellä sijaitseva ylväs rakennus oli valmistunut 1860-luvulla. Patteriston esikunta sijoittui rakennuksen pohjakerrokseen, samoin myös sotilaskoti. Kaksi- osin kolmikerroksisen rakennuksen ylempiä kerroksia käytettiin henkilökunnan asuntoina.

Kuva: Konevitsan luostarin hotellirakennus. Kivirakennuksen on piirtänyt arkkitehti Ivan Slupsi vuonna 1860. Rakennus palveli I Patteristoa koko 1930-luvun. Talvisodan aikana rakennuksessa oli Konevitsan Linnakkeen esikunta, varastoja sekä majoitustiloja kellarissa. Kuva on vuodelta 1927. (SmMepa/Viljo Tiira)

Laatokan joukkojen ensimmäinen, jossakin määrin virallinen nimi oli Laatokan Puolustus. Siihen kuului myös Konevitsan alueen heiveröinen Sortanlahden operatsionitukikohta, josta myöhemmin on käytetty myös nykyaikaisempaa nimeä operaatiotukikohta. Koko Laatokan joukko-osaston nimeksi vahvistettiin lokakuussa 1918 III Rannikkotykistöpataljoona. Tämä jaettiin viiteen komppaniaan, joista 1. Tykistökomppania toimi Konevitsan alueella. Tykistökomppanioiden nimet muutettiin huhtikuussa 1919 patteristoiksi ja koko joukon nimi toukokuussa rannikkotykistörykmentiksi.

Sortanlahden operaatiotukikohdan päällikkönä mainitaan kesäkuusta syyskuuhun 1918 olleen luutnantti Frank. Marraskuusta 1918 alkaen 1. Tykistökomppanian päällikköinä mainitaan jääkärivänrikki Trontti ja kapteeni J Savola. I Patteriston ensimmäisenä komentajana mainitaan kapteeni Hellman. Vielä kesällä 1919 hän oli myös patteristonsa esikunnan ainoa upseeri.

Kuva: Linnoitustyöt olivat keväällä 1920 vilkkaana käynnissä. ”Hovihankkija” AB Granit OY tunsi arvonsa ja kirjelmöi Sotaministeriön insinööriosastolle selvin sanoin. Konevitsan patteriston komentaja kapteeni Hellman on tässä arvostelun kohteena. (Puolustusministeriön arkisto)

Monia sijaisia mainitsematta Hellmanin jälkeen Konevitsan patteriston vakinaisina komentajina toimivat mm. kapteeni Eino Kuusela, kapteeni Aarne Lehti ja kapteeni Norman Simonen. Majuri Johan Rikama oli komentajana vuodesta 1935 aina lokakuuhun 1939 asti. YH:n alkaessa siirryttiin sodan ajan kokoonpanoon ja rauhanaikaisen I Patteriston ydinalueesta muodostettiin Kannaksen Lohko, joka alistettiin III AK:lle. Patteriston vastuualueen pohjoisosat Heinäsenmaata myöten muodostivat puolestaan Laatokan Meripuolustuksen johdossa olevan Kurkijoen Lohkon.

Neuvostojoukot poistuivat ilman varsinaisia taisteluita Konevitsan saarelta syyskuun 1941 lopulla. Ilmeisesti joukkojen tarkoituksena oli – Valamon mallin mukaisesti - tuhota tai vaurioittaa entinen patteriston esikuntana toiminut kivihotelli. Tähän viittaa se, että rakennuksesta löydettiin runsaasti räjähdysainetta ja myös räjähtämättömäksi jäänyt lataus. Rakennus säilyi kuitenkin ehjänä.

I Patteriston esikuntarakennuksena toiminut kivihotelli seisoo nykyään ulkoisesti miltei ehjänä ja komean ryhtinsä säilyttäneenä. Sisäosiltaan rakennus on myös ehjä rungoltaan. Sähköistys, vesijohdot ja lämmitys sen sijaan on säilytetty vain osassa suurta rakennusta. Kivihotellissa toimii vaatimaton kahvila ja matkamuistomyymälä. Asuinhuoneita käytetään pyhiinvaeltajien ja luostarin vieraiden majoittamiseen lämpimänä vuodenaikana.

6.4 Konevitsan eteläpatterien alue – suomalaisesta koulutuskeskuksesta tuli neuvostolaivaston koeasema

Luostarisaaren eteläkärjessä oli kaksi patteria, kevyt ja raskas. Kevyen kaksitykkisen 75 mm:n patterin tykit asensi paikoilleen ruotsalainen tykkimestariryhmä kesäkuussa 1918. Tykeillä suoritettiin myös onnistunut koeammunta.

Kapteeni Väinö Svanström oli tullut III Rannikkotykistöpataljoonan komentajaksi maaliskuussa 1919. Kesäkuussa hän suoritti Rannikkotykistörykmentti 3:n nimiseksi muuttuneessa joukossaan perusteellisen tarkastusmatkan. Sen perusteella syntyi huolellinen rannikkotykistön päällikölle osoitettu raportti. Konevitsan eteläpatterista Svanström raportoi: ”Konevitsan patteri n:o 9 saman saaren eteläniemellä, varustettu kahdella 75 m/m laivatykillä, puolustaa itse saarta sekä ranta-aluetta Sortanlahden ja Konevitsan välillä. Patteri on heikonpuoleisesti rakennettu, kuitenkin on patteri omin voimin rakentanut maa-rintasuojuksia hirsivahvikkeineen. Patterin vieressä on vahtitupa, jossa miehistö voi oleskella, mutta itse kasarmi sijaitsee 2½ km patterista. Puhelinjohto löytyy patterin ja patteriston välillä. Patterin vieressä on tähystysasema korkeassa puussa; patteri on taistelukuntoinen.”

Kuva: Sotamuseon valokuva-arkistossa on kuvasarjat kaikkien Laatokan rannikkopatterien rakentamisvaiheesta. Tässä rakennetaan Konevitsan eteläkärjen 6-tuuman Canet-patteria. Kuva on vuodelta 1919 tai 1920.(SMus)

Kevyt kaksitykkinen patteri sijaitsi Konevitsan saaren kaakkoisimmassa nimessä. Niemestä esiintyy kartoissa sekä nimi Kiviluoto että Kivisaari. Raskas, vuonna 1919 rakennettu patteri sijaitsi toisella niemekkeellä noin 300 metriä kevyestä patterista itään. Sekä raskaan että kevyen patterin perussuunta oli suurin piirtein eteläkaakko. Nimien päihin sijoitettujen patterien ampumasektorit olivat verraten laajat. Katvetta kummallakin patterilla oli varsinaisesti vain takamaasto eli Konevitsan saaren suunta.

Ennen 1930-lukua oli tavallista, että rannikkopatterilla oli takakatveita. Vaikka kiinteitä rannikkotykkejä saattoikin suunnata 360 astetta eli täysympyrän, oli patterien perussuunnan vastakkaisella puolella usein metsää, kallioita tai rakennuksia. Patterilla oleva tähystysasema oli tavallisesti myös rakennettu siten, sieltä saattoi johtaa tulta vain edessä avautuvalle merialueelle. Venäläisiltä perityt Canet-tykit olivat alun perin sellaisia, että maksimikorotus oli noin 30 astetta, mikä tietenkin synnytti laajat katveet, ellei tykkiä sijoitettu saaren korkeimmalle kohdalle, kuten esimerkiksi Mökerikössä tehtiin. Canet-tykkien joustolaitteet käännettiin tykin yläpuolelle 1930-luvun alkupuolella. Näin tykinputkea voitiin suunnata pystysuunnassa lähelle 45 astetta. Kantama lisääntyi ja myös maastoesteiden merkitys väheni. Kuuden tuuman pattereiden kyky nimenomaan maa-ammuntoihin lisääntyi oleellisesti.

Konevitsan Eteläpatterin alue vuokrattiin luostarilta heti 1920-luvun alussa. Itse patterialueelta noin 800 metriä pohjoiseen sijaitsi Konevitsan varuskunnan ampumarata. Eteläpatterin alue olikin Konevitsan varsinainen koulutusalue. Se oli erotettu muusta saaresta aidalla.

Kuva: Kevyt tykki, mutta uljas tykkiryhmä. Kuva on Konevitsan eteläpatterin alueella pidetystä harjoituksesta ilmeisesti 1920-luvun puolivälistä. (SmMepa)

Kuva: Konevitsan eteläpatterin alue alkoi heti Pyhän Marian skiitan jälkeen. Skiitta on rakennettu 1870-livulla arkkitehti Ivan Slupsin piirrosten mukaan. Skiitan asuinrakennus oli Suomen kaudella vuokrattu kantahenkilökunnan asunnoiksi. Kivääriampumarata sijaitsi skiitalta vain satakunta metriä itään (Kirjasta Konevitsa).

Kuva: Pyhän Marian skiitta ja sen ulkorakennus ovat pahoin turmeltuneet oltuaan vuosikymmenet neuvostolaivaston varastona. Korjaustyöt käynnissä elokuussa 2002. (Reima Virtanen)

Konevitsan Eteläpatterin alueelle pääsee helposti kävelemällä kauniin mäntyjä kasvavan hiekkarannan suuntaista tietä noin kaksi kilometriä. Vanha patterialue alkaa heti Marian skiitan jälkeen. Itse skiitta on ollut neuvostoaikana torpedovarastona ja siihen on tämän vuoksi tehty pahannäköisiä muutostöitä. Skiitan korjaukset ovat jo kuitenkin käynnissä. Viereinen, aikanaan puolustusvoimien asuntokäytössä ollut tiilirakennus on pystyssä, mutta tyhjillään ja huonossa kunnossa. Vanhan kivääriampumaradan miltei umpeen metsittyneen linjan löytää halutessaan läheisestä tiheiköstä.

Kuva: Eteläpatterin kasarmialue kuvattuna jatkosodan aikana. Itse kasarmi on tuhoutunut, mutta taustalla näkyvä upseerirakennus on edelleen pystyssä. (Kari Haveston kokoelma)

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy itse Eteläpatterin alueella hujan hajan olevan metalliromun runsauteen. Huomio kiinnittyy myös lukuisiin torpedoiden runkoihin. Kasarmialue sijaitsi Suomen kaudella patterialueista hieman pohjoiseen. Itse puukasarmista löytyy pusikkojen peittämät kivijalat. Sen sijaan upseerirakennus on yllättäen pystyssä! Kyseessä lieneekin koko Laatokan rannikkopuolustuksen ainoa jäljellä oleva 1920-luvun alun puurakennuskantaa edustava rakennus. Kunniakkaita päiviä ja sotilaiden perheonnea nähnyt rakennus on tänä päivänä kalastajien tukikohtana.

Kuva: Konevitsan Eteläpatterin upseerirakennus on nykyään kalastajien tukikohtana. (PA-L)

Läntisemmässä niemessä sijainneen kevyen patterin rakenteita ei luotettavasti löydä hakemallakaan. Alueen soramaastoon on uusien isäntien aikana tehty lukuisia suurehkoja kaivantoja ja kevyet tykkiasemat ovat todennäköisesti menneet muodottomiksi niiden myötä. Ainoa selvästi havaittava jäänne patterista on pensaikon keskeltä löytyvä vanha kaapelikoppi.

Raskas patteri sijaitsi itäisemmässä niemessä. Alueelle johtaa hyvä, kovapintainen tie. Itse patterialue niemen korkeimmalla kohdalla on nykyään hämmentävä näky. Paikkaa ei ensi katsomalta millään erota vanhaksi suomalaiseksi kuuden tuuman rannikkopatterin alueeksi. Patterimäki on rakennettu täyteen neuvostoajan koetoimintaan tarkoitettuja tiilirakennuksia. Myös itse tykkiasemat kasematteineen on muutettu koetoimintaan sopiviksi. Vanha luja suomalainen linnoite on kuitenkin kaikkien alueelta nykyäänkin löytyvien rakenteiden runkona. Molemmat tykkien pyöröasemat löytyvät helposti. Tykkien pulttikehiä sen sijaan ei löydy, koska asemien pohjille on asennettu suuria rakettimoottorien mittauksiin tarkoitettuja laitteita. Entisiä miehistö- ja ampumatarvikesuojia on käytetty muuhun tarkoitukseen. Osa niiden suomalaisvalmisteisista rautaovista on edelleen paikallaan.

KuvaT: Konevitsan Eteläpatterille ei jatkosodan aikana sijoitettu enää raskasta kalustoa, vaan kaksi kevyttä rannikkotykkiä. Kuvissa kevyt tykki miehistöineen kenttälinnoitetussa asemassa. Tykki on 75 millimetrin Canet merihaupitsilavetilla (75/50 OH). (Kari Haveston kokoelma)

Kuva: Konevitsan Eteläpään vanha kuuden tuuman patterialue on sotien jälkeen muutettu koeasemaksi. Canet-tykeille tehdyt asemat teräsovineen ovat jäljellä, mutta tykkipihoille on jäänyt mittauslaitteiden runkoja. (PA-L)

Kuva: Tämän rakennelman runkona on kuuden tuuman rannikkotykin asema. (P A-L)

6.5 Konevitsan pohjoispatterilta avautuu Laatokan ulappa

Konevitsan pohjoispäähän oli kesän 1918 suunnitelmien mukaan tarkoitus rakentaa kevyt patteri. Patterilla suoritettiin linnoitustöitä ja se sai numeronkin. Kevyet tykit jäivät kuitenkin lopulta asentamatta, koska vuonna 1919 päädyttiin raskaaseen kalustoon. Laatokan Puolustuksen komentaja kapteeniluutnantti Yrjö Roos raportoi syyskuussa 1918 Konevitsan pohjoiskärjen patterista numero 8 näin: ”Patterin rakentamista ei ole vielä aloitettu, mutta 1 kpl 75 m/m Patteritykkiä on valmis lähetettäväksi. Ainekset, puutavaraa tykinalustoja varten lukuunottamatta, ovat paikalla. Asuntoja on, mutta täytyy ne siirtää etäämmäksi patterista. Ainekset rakennusten sisustamista varten ovat paikalla. Sementti rintavarustuksia varten on myös paikalla.” Uusi komentaja Väinö Svanström puolestaan raportoi asiasta kesäkuussa 1919: ” Konevitsan patteri n:o 8 saaren koillisella niemellä on jo osaksi rakennettu, mutta täytyy työ loppuun suorittaa ja varustaa 2:della 75 m/m laivatykillä - -. Tämä patteri yhdessä patterin n:o 9 kanssa suojaa Konevitsan sekä Sortanlahden tärkeän sataman.”

Raporttien valossa lievästi vetämättömältä näyttävä kevyen patterin varustelutyö jäi siis lopulta sikseen. Konevitsan varsinaiseksi pohjoispatteriksi tuli kaksitykkinen 6 tuuman Canet-patteri. Sen tykit kuljetettiin paikalle myöhäissyksyllä 1919. Patteri saatiin ampumakuntoon seuraavan vuoden keväällä. Pohjoispatterin ampuma-ala oli kunnioitettavan laaja etenkin, kun otetaan huomioon, että tykit oli sijoitettu venäläisittäin suoraan rintamaan aivan lähelle toisiaan. Pohjoispatterin perussuunta oli koillinen. Takasektoria yli luostarisaaren ei ollut.

Kuva: Konevitsan Pohjoispatteri kuvattuna rakentamisen aikana keväällä 1920. Tästäkin kuvasta näkee, kuinka laaja ja esteetön patterin ampumasektori oli. (SMus)

1930-luvun suomalaisessa topografikartoissa Konevitsan eteläpatterien alueen nimeksi on kirjoitettu Eteläinen. Pohjoispatterin alueen nimi puolestaan on Pohjoinen. Laakea, männikköä kasvava Konevitsan saari ei muutenkaan näytä nimien antajia suuremmin innoittaneen.

Nykyään Konevitsan Pohjoispatterille pääsee mainiosti joko kulkemalla luostarilta noin viiden kilometrin matkan saaren länsirantaa seurailevaa hyväkuntoista tietä. Tie kulkee läpi kauniin mäntymetsän ohi mielenkiintoisen Hevoskiven. Veneellä tulija puolestaan voi rantautua suoraan saaren pohjoisrannalla olevaan kauniiseen luonnonsatamaan. Entisellä Pohjoispatterin alueella toimii nykyään Moskovan Tiedeakatemian vaatimaton tutkimusasema. Alueella on myös runsaasti materiaalia muistuttamassa aikaisemmasta sotilaallisesta tutkimustoiminnasta. Mitään kulkurajoituksia ei alueelle kuitenkaan enää ole.

Kuva: Aivan entisen Pohjoispatterin vieressä on huikaisevan kaunis luonnonsatama .Laivojen romutkaan eivät peitä maiseman lumoa. (PA-L)

Vanhan patterialueen rakennuksista ei ole jäljellä ainuttakaan. Kasarmin jykevä kivijalka löytyy aivan patterille johtavan tien vierestä. Alueella on muutama datsa. Osa entisen kasarmin kivijalasta on hyödynnetty yhtä datsaa rakennettaessa. Itse raskaan patterin tykkiasemat löytyvät pusikkojen keskeltä läheltä rantaa. Noin 50 metrin päässä toistaan sijaitsevat asemat ampumatarvikekomeroineen ovat ehjiä. Tykkien betoniset peruskartiot ovat paikoillaan. Toisen kartion päälle on asetettu suuri vinssi – ilmeisesti uusien isäntien tarpeisiin. Toisen peruskartion päälle on rakennettu vahva ristikkolavetti. Kyseessä lienee suomalaisten tekemä jatkosodan aikainen rakennelma kevyttä kiinteätä rannikkotykkiä varten. Konevitsan pohjoispäässä oli jatkosodan aikana kevyt rannikkopatteri.

Pohjoispatterin linnoitteisiin liittyy kaksi aivan ainutlaatuista piirrettä. Ensimmäinen on se, että täällä miehistösuojat olivat erillään itse tykkiasemista. Muista kuuden tuuman pattereista tuttua kasemattikäytävien verkkoa ei Konevitsan Pohjoispatterilla siis ole. Miehistösuojaan liittyen erikoista on myös se, että se on täydellisesti räjäytetty. Jäljellä vain suuri monttu sinne tänne törröttävine teräsbetonirautoineen. Asia saattaa selittyä sillä, että neuvostopioneerit ovat harjoitelleet räjäytyksiä alueella.

Kuva: Konevitsan Pohjoispatterin ampumatarvikekomeroita. (PA-L)

Miehistösuojan räjäyttämisestä huolimatta itse tykkiasemat ovat koskemattomia. Tämä onnekas tosiasia on jättänyt jälkipolvien ihailtavaksi kohteen, jollaista ei enää juuri missään muualla näe. Kuuden tuuman tykkiasemat linnoitettiin 1920-luvulla niin, että itse tykin ympärille tehtiin kolmelle sivulle matala, takaa avoin reunus. Sinänsä lujasti tehtynäkin tällainen linnoite tarjosi tykkimiehistölle mitättömän suojan. Rakennetta kutsuttiinkin lammastarhaksi. Nämä linnoittamisen kukkaset korjattiin usein paikoin paremmiksi vuoden 1939 aikana tapahtuneissa linnoitustöissä tai viimeistään jatkosodan aikana. Koska Konevitsan raskas patteri jäi historiaan talvisodan myötä, jäivät myös asemat, pieniä jatkosodan aikana tehtyjä muutoksia lukuun ottamatta ennalleen.

Kuva: Konevitsan Pohjoispatterin ”lammastarhat” ovat miltei ainoat jäljellä olevat alkuperäisen muotoiset kuuden tuuman rannikkotykin asemat. Metallinen ristikkolavetti on ilmeisesti asennettu jatkosodan aikana kevyttä tykkiä varten. (PA-L)

7. Mustaniemi - patterialue rantakoivujen alla

Mustaniemeä ei hevin niemeksi erota. Se on noin kilometrin levyinen kohouma itäisen Karjalan Kannaksen muuten miltei suorassa rantaviivassa. Tosin Mustaniemen rannassa erottuu pienen pieni niemen nysäkin. Suurpiirteisistä kartoista ei hahmotu, kumpaa ”niemeä” kartoittaja lie nimellään kunnioittanut. Mustaniemestä oli pohjoisessa olevaan Käkisalmeen noin kolme kilometriä. Konevitsan saarelle samoin kuin Sortanlahteen matkaa kertyi kahdeksisen kilometriä.

Mustaniemen patterin varustelu eteni aivan saman kaavan mukaan kuin Järisevänkin. Ensin vuonna 1919 patterille asennettiin kaksi 75 mm:n tykkiä. Tämä kevyt kalusto vaihdettiin seuraavana vuonna Ahvenanmaalta tuotuihin 120 mm:n Armstrong-tykkeihin. Kaksitykkinen patteri sijoitettiin lähelle rantaa. Tykkien perussuunta oli koillinen. Ampumasektori oli puoliympyrä ja vain edessä olevan ulapan suuntaan.

Kuva: Kertausharjoitus Mustaniemessä vuonna 1939. (SmMepa)

Sotia edeltäneenä aikana Mustaniemi oli vartiolinnake, jossa oli vakituisesti vain noin kymmenen hengen miehitys. Talvisodan alla patteri miehitettiin ja saatettiin täyteen valmiuteen. Koska kuitenkin lähempänä rintamaa olevalle Ylläppään niemelle rakennettiin kiireellä patteri talvisodan jo alettua niin toinen Mustaniemen 120-millisistä tykeistä siirrettiin sinne.

Kuva: Mustaniemen ranta oli matalaa. Patterilla olikin vain venelaituri. Kuvan idylli on taltioitu 1920-luvulla. (SMus)

Jatkosodan aikana Mustaniemeen sijoitettiin kaksitykkinen kuuden tuuman Canet-patteri. Vanhoja, lähellä rantaa olleita heikkorakenteisia ja kevyemmälle kalustollekin tehtyjä tykkiasemia ei kuitenkaan nyt käytetty, vaan patteri sijoitettiin kenttälinnoitettuihin asemiin yli kilometri taaempana olevan, jyrkästi nousevan maatöyrään päälle. Asemista suoritettiin jatkosodan aikana lähinnä koulutusammuntoja. Ainoaksi taisteluammunnaksi jäi kesäkuussa 1944 tapahtunut neuvostojoukkojen tiedustelualuksen karkoittaminen Mustaniemen edustalta.

Kuva: Mustaniemen patterialueen kaunista koivikkoa. Näkyvissä 1920-luvun alussa tehtyjen tykkiasemien kulkuaukkoja. (OE)

Nykyään Mustaniemen entiselle patterialueelle johtaa läheisestä Motornojen (entinen Vuohensalo) kylästä ajokuntoinen tie. Itse Mustaniemi on venäläisessä kartassakin säilyttänyt Suomen aikaisen nimensä. Kaunis koivikko kasvaa vanhalla patterialueella aivan Laatokan rannassa. Tykkien avoasemat sijaitsevat 50 metrin etäisyydellä toisistaan. Tykkiasemat pulttikehineen ovat aivan ehjiä, vaikkakin runsaan aluskasvillisuuden peitossa. Betoniset ampumatarvike- ja miehistösuojat ovat myös ehjiä ja miltei kuivia. Kasemattien käytävillä on soraa. Teräsovia ei Mustaniemen tykkiasemissa ole ollut. Puuovista on jäljellä vain ruostuneita saranantynkiä. Yhtä miehistösuojaa ovat todennäköisesti kalastajat käyttäneet majoitustarkoitukseen.

Kuva: 120 millimetrin tykeille tehdyt avoasemat ovat ehjiä, vaikkakin paksun aluskasvillisuuden peitossa.(OE)

Kuva: Laatokan kalastajat ovat myöhemmin hyödyntäneet Mustaniemen patterin vanhoja majoitustiloja. Samantapaisia asumisen merkkejä löytää miltei kaikilta multakin ehjäksi jääneiltä Laatokan pattereilta.(OE)

Mustaniemen linnakkeen laiturista on jäljellä vain rantakiveystä. Rannalta löytyy myös piikkilankaesteiden sykkyröitä. Jatkosodan aikainen patterialue sijaitsee Mustaniemeen Vuohensalosta tulevan tieuran varressa jo paljon ennen alkuperäistä linnakealuetta. Tältä alueelta löytyy nykyään vain kenttälinnoitteiden jäänteitä ja juoksuhautoja.

8. Murikka – kevyen patterin asemat ovat väistyneet huvilan tieltä

Murikanniemi sijaitsee runsaat kolme kilometriä Käkisalmen kaupungista koilliseen. 1930-luvulla rakennetulta Waldhoffin selluloosatehtaan alueelta on Murikkaan matkaa runsas kilometri. Itse Murikanniemi on vain vähäinen pullistuma Laatokan rannassa. Alue on 1930-luvulla kasvanut matalaa sekametsää.

Arvi Koljosen mukaan Murikan kevyen patterin 75 mm:n tykit kuljetettiin paikalle jo ennen juhannusta 1918. Tykkien mukana tuotiin 18 laatikkoa eli yhteensä 180 kappaletta laukauksia. Vakinaisen miehityksen patteri sai saman vuoden syyskuussa. Patteria rakennettiin vankityövoimalla syksyyn 1918 asti. Vangit säilytettiin ”Koitto”-nimisellä laivalla, joka aina yöksi ajoi Käkisalmen satamaan. Rakennuksia Murikassa ei ensi alkuun ollut. Vartiohenkilöstön asunnoksi siirrettiin Puutsaaresta munkkien kalasauna ja varastoksi Sortanlahdesta erään proomun pömpeli.

Rykmentin raportti kesäkuulta 1919 kertoo Murikan patterista: ”Käkisalmen patteri n:o 1 Käkisalmen väylän varrella, joka on varustettu kahdella 75 m/m Zenit tykillä puolustaa mainittua väylää sekä ranta-aluetta Ruotsaaren sekä Mustaniemen välillä. Patteri on yhteydessä Sortavalaan puhelimella, ei kuitenkaan suoraan vaan Käkisalmen ja Sortavalan puhelinkeskuksien kautta. Patterilla on nyt rakennettu rintasuojus, hirsillä vahvistettu, sekä tähystysasema ja on kokoonlaitettu asunto 20 miehelle sekä yhdelle upseerille. Asunto sijaitsee patterin välittömässä läheisyydessä. Ampumatarvekellari, rakennettu puusta löytyy kyllä, mutta on liian heikko. Patteri – on yhdistettynä (Käkisalmen) kaupunkiin osittain huonossa kunnossa olevalla tiellä, joka tulisi korjata. – Kaksi konekivääriä löytyy sitä paitsi patterilla. Maihinnousua Käkisalmen väylän varrella on tuskin pelättävissä, syystä, että väylän syvyys ei salli syväkulkuisten laivojen läpikulkua. Patteri on taistelukuntoinen ja upseerin komennon alla.”

Kuva: Murikan patteri oli kenttälinnoitettu. Kivi- ja maavallit oli tuettu hirsiseinin. Tässä 1920-luvun alussa otetussa kuvassa on patterin oikea tykki. (SMus)

Kuva: Laatokan patterien kasarmit ja asunnot rakennettiin hyvin nopeasti vuosina 1920 – 1921. Aikalaisten kuvausten mukaan rakennusmateriaali oli heikkotasoisesta. Kuva Murikan kasarmin rakennusvaiheesta helmikuussa 1920. (SMus)

.
Murikan kevyt patteri oli sijoitettu niemen rantaan. Kymmenisen kilometriä kantavien tykkien perussuunta oli koillinen. Sektoria oli vain meriammuntoihin. Sotia edeltäneenä aikana Murikka oli vartiolinnake, jossa oli vakituisesti vain noin kymmenen hengen miehitys. Talvisodassa Kurkijoen Lohkoon kuulunut Murikan patteri suoritti partiointia ja valvontaa jäätyneellä Laatokalla ja häiritsi rannikkotykkien tulella hyökkääjän ilmapommittajia. Tykkikalusto ja ampumatarvikkeet siirrettiin Konevitsaan maaliskuun 1940 alkupuolella. Muu materiaali evakuoitiin sodan päätyttyä. Jatkosodan aikana ei Murikassa ollut patteria.

Kuva: Murikan linnakkeen eteläisen tykkiaseman paikalle oli kesällä 2000 rakenteilla kellari. Tykkiasemasta näkyi vielä muutama neliömetri sammaloitunutta asemaan johtavan käytävän seinämää ja betonilattiaa. Laatokka on puiden takana noin 100 metrin päässä. (Teuvo Rönkkönen)

Nykyään Murikan entinen patterialue on yksityiskäytössä ja sivullisilta suljettu. Paikan venäjänkielinen nimi on Rogovoi. Tykkiasemien ja ammuskellarien jäänteet on raivattu pois rakennusten tieltä. Teuvo Rönkkönen kävi paikalla kesällä 2000 ja pääsi vielä tekemään havaintoja Murikan tykkiasemien jäännöksistä. Rönkkösen mukaan toisen tykkiaseman paikalla on komea suomalaisten piirustusten mukaan tehty hirsihuvila. Toisen tykkiaseman kohdalle on osin vanhoja rakenteita hyödyntäen rakennettu kellari.

Kuva: Murikan linnakkeen pohjoisen tykkiaseman paikalle on rakennettu huvila 1990-luvun lopulla. Rakennuksen seinustalla oleva muuri on koottu tykkiaseman kivistä. Laatokka näkyy puiden välistä. (Teuvo Rönkkönen)

9. Vahtiniemi - Laatokan rannikkotykistön tärkein koulutuskeskus, huoltotukikohta ja johtamispaikka

Vahtiniemi sijaitsee Käkisalmesta runsaat viisi kilometriä suoraan pohjoiseen. Murikan patterialueen ja Vahtiniemen väliä on noin kolme kilometriä. Muodoltaan Vahtiniemi ei paljoakaan muistuta niemeä; tosin pieni ulkoneva laitureineen alueella on. Vahtiniemi oli Rannikkotykistörykmentti 3:n tärkeimpiä toimipisteitä. Siellä oli vuodesta 1919 lähtien raskas patteri, vuosina 1922 – 1928 myös patteriston (II/RT 3) esikunta sekä vuodesta 1928 alkaen rykmentin aliupseerikoulu. II/RT 3 syntyi jo huhtikuussa 1919, kun III Rannikkopataljoonan tykistökomppanioista alettiin käyttää patteristo-nimiä. Tämän joukkoyksikön pieni esikunta toimi kuitenkin ensi alkuun Valamossa. Vahtiniemen II Patteristoon kuului viisi patteria, jotka olivat Käkisalmi eteläinen (Murikko), Käkisalmi pohjoinen (Vahtiniemi), Heinäsenmaa, Jaakkima (Kelppä) ja Mökerikkö. Patteriston komentajuutta hoitivat välillä vänrikit tai luutnantit, välillä komentajan tehtäviä oli määrätty hoitamaan joku vanhempi upseeri muun toimensa ohella.

Vaikka Vahtiniemen patteria ei aivan ensimmäisessä, kesällä 1918 vahvistetussa kokoonpanossa vielä ollutkaan, on se kuitenkin Laatokan vanhimpia pattereita. Vahtiniemi mainitaan jo Väinö Svanströmin kesäkuussa 1919 tekemässä raportissa. Svansröm käytti raportissaan pattereista edellisenä vuonna vahvistettuja numeroita. Vahtiniemen rakenteilla olevaa patteria hän numeron puutteessa kutsui nimellä ”Käkisalmen patteri n:o – ” Näin Svanström: ”Käkisalmen patteria n:o - rakennetaan parhaillaan sekä varustetaan kahdella 6” Canet tykillä laivastomallia ja pitäisi patterin valmistua tämän kuun kuluessa. Patterilla ei ole asuntoa miehistölle eikä myöskään patterin upseereille, mutta asunto on rakennettava yhtä aikaa patterin kanssa. Patteri tulisi yhdistettäväksi puhelimella patteriin n:o 1 (Murikka) sekä Käkisalmeen. Patterien välille olisi tehtävä tie sekä myöskin kaupungin pohjois-sataman ja patterin välille. Tämä patteri yhdessä samanlaisen patterin kanssa, jota yhtä aikaa rakennetaan Heinäsenmaalle hallitsee täydellisesti rintaman Käkisalmi – Verkkosaari sekä Heinäsenmaa. Patterille on myöskin rakennettava tähystystorni sekä etäisyydenmittaritorni vaakasuora-etäisyysmittaria varten sekä järjestettävä heliografiasema. Kaikki nämä työt on patterin tärkeyden takia viipymättä aloitettava.”

Arvi Koljosen mukaan Vahtiniemen patterin oikeanpuoleinen tykki saatiin koeampumakuntoon elokuussa, toinen tykki joulukuussa 1919. Patterin perussuunta oli itäkoillinen. Sektori mahdollisti ammunnan vain edessä aukeavalle vesialueelle.

(SMus 001)

Vahtiniemen patterin oikea tykki vuonna 1919 tai 1920. (SMus)

Laatokan linnoitustöitä tehtiin intensiivisesti kesästä 1919 lokakuuhun 1921. Työt oli annettu tunnetulle hankolaiselle Oy Granitille, jolla oli runsaasti kokemusta rannikon linnoittamisesta jo Venäjän vallan ajalta. Granit Oy:n työtä Laatokalla on arvosteltu raskaasti. Arvi Koljonen luonnehtii asiaa näin: ”Sopimuksesta, jolla työt Granitille luovutettiin, oli sittemmin paljon puhetta ja sikäli kuin minä asiaa tunnen antoi siihen pääasiassa aihetta se, että heti sopimuksen teon jälkeen siirtyivät (Sotaministeriön) Insinööritoimiston päällikkö – prof. Lönnrot ja apulaispäällikkö maj. Fabritius vastaaviin asemiin O. Y. Granitille, joten he siten siis olivat tehneet k.o. sopimuksen itsensä kanssa. Sikäli kuin edelleen olen asiasta kuullut, sisälsi sopimus Granitille suoritettavasta maksusta m.m. sellaisen määräyksen, että toiminimi saa 20% bruttomenoista. Sekä näennäisesti että todellisuudessa oli siis tämä sopimus Granitille sangen edullinen, mutta toiselta puolelta lienee myönnettävä, että tuskin mikään toiminimi olisi k.o. työhön ryhtynyt jostain kiinteästä urakkasummasta varsinkaan kun – työn teettäjät eivät työtä alettaessa tietäneet mitä he oikeastaan aikoivat teettää. Rykmentillä k.o. töihin nähden nyt tai myöhemmin ei ollut valvontaoikeutta ja sitä on pidettävä epäkohtana, vaikkakin toisaalta täytyy sanoa, että tehokkaaseen valvontaan ei olisi henkilökunnan ja ammattitaidon puutteen takia ollut mahdollisuuksiakaan.”

Vahtiniemenkin aluetta kehitettiin kaikesta huolimatta. Tasaiseen maastoon raivattiin harjoituskenttä sekä rakennettiin kasarmi, sotilaskoti, asuntoja, huoltorakennuksia ja ampumarata.

(valokuva sotilaskoti)

On varuskunta sitten suuri tai pieni, sotilaskoti sieltä löytyy aina. Vahtiniemen sotilaskoti 1920-luvulla. (SmMepa)

Talvisodan aikana Vahtiniemen linnakkeella sijaitsi Kurkijoen Lohkon komentopaikka. Laatokan jäädyttyä Vahtiniemen linnakkeen puolustajat suorittivat partiointia ja valvontaa Laatokalla. Rannikkotykit myös häiritsivät tulellaan varsin tehokkaasti hyökkääjän pommikonemuodostelmia.

(valokuva henkilökunta)

Tiukka mutta asiallinen henkilökunta koulutti aliupseerit Vahtiniemessä. Eturivissä toinen vasemmalta on koulun johtaja, kapteeni Martti Vanhatalo. Kuva on vuodelta 1932. (SmMepa)

(valokuva keittiökurssi)

Aliupseerikoulun keittiöllä järjestettiin 1930-luvulla myös keittiöhenkilöstön kursseja. Kurssilaisiin näyttää tarttuneen vaativan oppilaitoksen henki .(SmMepa)

(valokuva aliupseerit)

Vahtiniemessä koulutetut aliupseerit olivat selvillä asemansa tärkeydestä. Tärkeää oli myös sulkea 88. Patterin ovi. Kuva on vuodelta 1932. Oikealla alikersantti Viljo Tiira .(SmMepa)

Jatkosodan aikana Vahtiniemen patteri varusteltiin uudelleen. Yksityiskohtiin menemättä todetaan, että raskasta kalustoa Vahtiniemeen ei kuitenkaan enää sijoitettu, vaan tämän Käkisalmen pohjoissatamaan johtavaa väylää varmistavan patterin kalustoksi riitti kaksi 75 millimetrin Canet-tykkiä. Laatokan patterien tykkikaluston vaihtoihin liittyy pelkästään vuoden 1941 syksyn ajalta lukematon määrä tapahtumia. Kalustoa siirrettiin tuliasemasta toiseen taistelutoiminnan vaatimalla tavalla. Laatokan tilanteen vakiinnuttua osa kalustosta siirrettiin Äänisen rannikolle.

(Valokuva Vahtiniemi I)

Vahtiniemen aliupseerikoulun oppilaista ja henkilökunnasta on säilynyt paljon valokuvia. Tässä 1930-luvun puolivälissä otetussa kuvassa on menossa oppilasharjoitus aiheena neljän metrin optinen sisäkantamittari.(Annikki Vuorisen kokoelma)

Sotien jälkeen Vahtiniemestä on kehitetty neuvostojoukkojen tukikohta. Alueen venäjänkielinen nimi Storozhevoje tarkoittaa vahtipaikkaa. Alue on edelleen sotilaskäytössä ja turisteilta suljettu. Seuraava kuvaus perustuu Käkisalmessa asuvan, eläkkeellä olevan kontra-amiraalin ja runoilijan Rostislav Oleninin lähettämiin valokuviin ja selostuksiin.

Vahtiniemen molemmat alun perin kuuden tuuman rannikkotykeille tehdyt asemat ovat verraten hyvin säilyneitä. Asemat sijaitsevat rinnakkain runsaan 50 metrin päässä toisistaan lähellä Laatokan rantaa. Tykkiasemien linnoiteet ovat pääosin siinä muodossa, johon ne tehtiin 1920-luvun alussa. Kyseessä ovat siis tyypilliset takaa avoimet tykkiasemat. Valokuvasta näkyy, että toisen tykkiaseman betoniseinämä on jonkin verran sortunut ja aseman pohjalle on valunut soraläjä. Tykkiaseman peruspulttikehä ei ole alkuperäinen, vaan jatkosodan aikaisen kevyen 75:n millimetrin Canet-tykin pulttikehä.

(Vahtiniemi II)

Vahtiniemen pohjoisemman eli 1.-tykin asema kuvattuna kesällä 2002. Asema on miltei siinä muodossa, kuin valmistuessaan 1920-luvun alussa. Asemassa oli kuuden tuuman Canet-tykki talvisodan loppuun asti. Jatkosodan alussa näihin ehjiksi jääneisiin asemiin sijoitettiin lyhyeksi aikaa samanlainen kuuden tuuman Canet-tykit. Pian kalusto kuitenkin vaihdettiin 75-milliseksi. Kuvassa näkyvä pieni pulttikehä onkin tehty juuri kevyttä ”pikku-Caneta” varten. (R Olenin)

Vahtiniemessä on jäljellä ja edelleen käytössä suomalaisten tekemiä rakennuksia. Ilmeisesti 1930-luvulla rakennettu ns. komentajan asuintalo näyttää valokuvan perusteella hyväkuntoiselsta. Rastislav Oleninin mukaan nykyiset haltijat kutsuvat rakennusta Mannerheimin taloksi. Rakennus ei silti mitenkään liity Mannerheimin elämänvaiheisiin, vaikka marski kyllä kävi tarkastusmatkalla Vahtiniemessäkin ennen sotia. Itse asiassa luovutetussa Karjalassa on nykyvenäläisten tarinoiden mukaan muitakin Mannerheimin datsoja, vaikka marsalkka ei sellaisia Karjalan mailla omistanut ainoatakaan.

(Vahtiniemi III)

Komentajan asuntona tunnettu rakennus Vahtiniemessä kuvattuna kesällä 2002. Edelleen asuinkäytössä oleva rakennus sijaitsee eteläisemmän eli 2.-tykin asemasta noin 100 metriä sisämaahan päin. Viimeinen tässä rakennuksessa asunut suomalainen komentaja oli everstiluutnantti Väinö Nordlund, jatkosodan aikaisen RTR 3:n komentaja. (R Olenin)

Vahtiniemen kasarmialueelta löytyy myös toinen hyvin säilynyt suomalaisajan rakennus. Se sijaitsee pohjoisemmasta eli 1.-tykin asemasta noin 100 metriä sisämaahan päin. Tämä kaksikerroksinen rakennus oli henkilökunnan asuintalo. Rakennus näyttää hoidetulta ja asuinkäytössä olevalta.

(Vahtiniemi IV)

Entinen Vahtiniemen henkilökunnan asuinrakennus on nykyisten haltijoiden käytössä. Valkoiseksi maalattuja kivireunuksia käytetään yleisesti koristeina venäläisillä kasarmialueilla.(R Olenin)

9. Rannikkosotilaskotiyhdistys piti huolta myös Laatokan puolustajista

Vahtiniemi oli jatkosodan aikana tärkeä koulutus- ja huoltokeskus. Aivan Vahtiniemen lähellä oli Häränotsanniemi ja Kivisalmen satama-alue. Siellä oli mm. LaatRPr:iin kuuluvan RTR 3:n aseenkorjausjoukkue ja venejoukkue.

(piirros)

Kunniaa Rannikkosotilaskodille. Tämän Häränotsanniemen – Kivisalmen aluetta kuvaavan piirroksen on laatinut sotilaskotisisar Paula Pettinen syksyllä 1944. ”Sotapesä” on merkitty numerolla 1. (Paula Kohon kokoelma)

Häränotsanniemen sotilaskodissa jatkosodan aikana työskennellyt Paula Koho kertoi Laatokan veteraanien kokouksessa vuonna 1987: ”Tästä pääsenkin toiseen asiaan, eli tervehdin teitä myöskin 43 vuoden takaa silloisen RSHY:n eli Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistyksen, tai kuten leikillisesti sanottiin, Ryöstöyhdistyksen sotilaskotisisaren ominaisuudessa. – varsinainen tehtäväni oli hoitaa Kivisalmen sotilaskotia, joka sijaitsi Häränotsan niemessä, noin kilometrin päässä Vahtiniemestä. – Miten varusti RSHY Laatokan puolustajan? Sotilaskodin inventaarion mukaan seuraavasti: jos hänellä oli jano, oli tarjolla korviketta ja siihen sakariinia, mehu tehtiin emaliämpäriin vedestä ja esanssista, väri oli korea. Jos osti almanakan, tiesi nimi- ym. Päivät ja voi kirjoittaa joko ”Pääsky” tai ”Karjalan Karhu”-lehtiöille. Oli postikortteja, mustekyniä, kopiokyniä, kumeja, muistikirjoja, vieraskirjojakin.

Laatokan puolustaja voi myös olla siisti, sillä ihonhoitoon oli ”Heros” –coldcreamia, partakone maksoi peräti 100:- , oli partasuteja ja –mukeja, hammaslaseja ja –tahnaa, kampoja, Briljantiini-hiusvettä, taskupeilejä, ”Puhdas käsi” saippuaa. Hiustenleikkuukone maksoi myöskin paljon eli 100: - , oli kenkälankkia ja saapasrasvaa, ompeluvälineitä, kersantin kauluslaattoja ja kokardeja kahta lajia, à 2:- ja à 12:50. Ja kesäthän olivat aurinkoisia, joten aurinkolaseja ei puuttunut varastostamme”

(Vieraskirjasta)

Entä sitten nautintopuoli? Oli puurokastiketta, soodatabletteja, piippu, maksoi 30:- , kessut 12:- pussi, sätkäpaperi 18:- rulla, sätkäkone 25:-, holkki 18:- ja tupakkaesanssi 35:-.

Pitihän miehellä lisäksi olla taskussa lompakko, linkkuveitsi ja puukko, sähkölamppu, sokerirasia, paperinenäliina ja tulitukut. Kämpän kattoon voi ripustaa ”Susa”-merkkisen kärpäspaperin. Kaikkea tätä löytyi sotapesästäni. Mutta verrattuna nykysotilaskotien valikoimaan tämä on vaatimaton. Sotilaskotikaan ei enää ole sotapesä, vaan sotku.”

(tarra + valokuva Paula Koho)

”Ryskyn” sotilaskotisisar Paula Pettinen vuonna 1944. Suikassa puna-valkoinen Laatokan puolustajien vaakuna. Oikealla vaakunasta tehty kirjeensulkijamerkki. (Paula Kohon kokoelma)

Rannikkosotilaskodit ovat urheasti ja pyyteettömästi seuranneet rannikkojemme ja merialueittemme puolustajia niin rauhan kuin sodankin vuosina. Tekijällä oli mahdollisuus jouluna 2001 haastatella kunnianarvoista sotilaskotiveteraania, 85-vuotiasta Anastasia Sipposta. Tämä pitkän elämäntyön tehnyt isänmaan palvelija oli mukana sotilaskotityössä jo 1930-luvun alun Valamossa. Anastasia-rouvan mukaan sotilaskodin myyntivalikoima oli silloinkin niukka. Kahvin valmistuskin piti aloittaa papujen paahtamisesta. Nykyään hyvin varustettu Rannikkosotilaskotiyhdistys eli RSKY palvelee asevelvollisia ja henkilökuntaa niin linnakkeilla kuin koulutuskeskuksissakin.

11. Kappale kauneinta saaristoa. Kurkijoella oli myös rannikkotykistöä

Lahdenpohjan – Kurkijoen alue on Laatokan länsirannan kauneinta seutua. Kurkijoki liittyy jo esihistorialliseen rannikkopuolustukseen. Lopotin ja Hämeenlahden linnavuoret kertovat varhaisesta suomalaisesta asutuksesta. Kurki-säätiön puheenjohtajan Eino Vepsän mukaan Kurkijoen nimi löytyy ensimmäisen kerran aikakirjoista vuonna 1396, jolloin ruotsalaiset sotareissullaan polttivat Kurkijoen kirkon ja sen ympäristössä olleet kymmenen taloa. Paljon myöhemmin rakennetun kauniin puukirkon puolestaan polttivat venäläiset vuonna 1991. Itse Kurkijoen keskusta on pitkän Laatokan lahden perukassa. Syvän lahden takia Kurkijoki on ollut myös tärkeä satama. Suhteellisen syvälläkin uivat alukset ovat päässeet aivan keskustataajaman tuntumaan. Nykyisen Kurkijoen asutuskeskuksen suomalainen rakennuskanta on hyvin säilynyt. Nykyisessä Kurkijoessa asuu noin 1000 ihmistä. Paikka kuuluu vielä Karjalan Tasavaltaan ja on siksi säilyttänyt suomenkielisen nimensä.

(Vieraskirja 3)

Laatokan rantojen kauneus innoitti myös Magne Hartmania laatiman tunnelmallisen piirroksen upseerikerhon vieraskirjaan. Lahdenpohjan – Kurkijoen alue on Laatokan kauneinta seutua.

Entiseen Kurkijoen kuntaan kuului myös kaukana Laatokan ulapalla olevia saaria. Rannikkopuolustuksen historian kannalta erityisen mainittavia ovat Rahmansaari ja Heinäsenmaa. Rahmansaaresta käytiin kiivas taistelu 7. –10.9.1941. Heinäsenmaa puolestaan on Laatokan rannikkopuolustuksen vanhimpiin kuuluva linnake. Tämä aikanaan myös luostarikäytössä ollut saari varustettiin jo loppukesällä 1918. Sotien jälkeen Heinäsenmaa on ollut neuvostolaivaston koealueena. Tämän takia tämä nykyään asumaton, lähes luonnostilassa oleva saari on osin huonossa kunnossa. Vanhat, suomalaisten rakentamat linnoitteet ovat kyllä säilyneet hyvin. Erityinen muisto Suomen kauden linnoitteista ovat erittäin hyvin tehdyt ja kauniit lähipuolustusasemat, joita löytyy etenkin saaren etelä- ja länsiosasta.

(valokuva tykkiasema)

Heinäsenmaan linnakkeen Canet-tykki 1930-luvun lopulla. (SmMepa)

Ulapalla olevien saarien lisäksi Kurkijoki liittyy rannikkotykistön historiaan mantereen lähellä sijainneiden patterien ansiosta. 1920-luvun suunnitelmissa ehdotettiin patterin rakentamista Kurkijoen väylän suulle Marjasaareen. Toisessa suunnitelmassa paikaksi ehdotettiin Kurkijoen Heposaarenniemeä. Nämä molemmat suunnitelmat jäivät kuitenkin sikseen. Sodan uhan kasvaessa kesällä 1939 varustettiin Kurkiniemeen kahden kevyen tykin perustat sellaiseen kohtaan, jossa aava ulappa päättyy ja sokkeloinen saaristo alkaa. Tämä aivan Kurkiniemen päässä sijainnut tykki- ja konekivääripesäke muodosti yhdessä Raikkuun jäykkälavettisen kuuden tuuman patterin kanssa Kurkijoen linnakkeen. Raikkuun patterialue sijaitsi Kurkijoelle johtavan väylän varressa noin kuuden kilometrin päässä Kurkijoen keskustasta. Kotipitäjän suojeluskuntalaisilla ja reserviläisillä miehitetty patteri kuului Kurkijoen Lohkoon. Pitäjän nimi oli lainattu lohkon nimeksi, vaikka osa Kurkijoen Lohkon vastuualueesta ei kuulunut samannimisen pitäjän alueeseen ja puolestaan osa Kurkijoen pitäjän rannikosta ei kuulunut Kurkijoen lohkoon. Talvisodassa Kurkijoen Lohkon vastuualue ulottui Käkisalmen eteläpuolelta suurin piirtein Rahmansaaren tasalle. Lohkon esikunta oli Vahtiniemessä. Lohkon päällikkönä oli kapteeni Martti Vanhatalo.

(piirros)

Kurkijoen Lohko talvisodan aikana. (Kirjasta Kurkijoki sodasta evakkoon)

Kurki-säätiön vuonna 1977 julkaisemassa kirjassa Kurkijoki sodasta evakkoon on hyvin yksityiskohtainen ja taidolla tehty kuvaus alueen puolustusjärjestelyistä ja sotatapahtumista sekä talvi- että jatkosodan ajoilta. Kirjoittaja, tohtori Rainar Hakulinen on teoksessaan kuvannut samalla erinomaisesti myös koko pohjoisen Laatokan rannikkopuolustuksen tapahtumia.

Jatkosodan alkupuolella suomalaiset valtasivat Kurkijoen rikkonaisen rannikkoalueen elokuun 1941 puoleen väliin mennessä. Kurkiniemeen sijoitettiin kaksitykkinen 57 millimetrin Nordenfeld-patteri. Tämä patteri suoritti Rautalahden motin purkamiseen ja Rahmansaaren valtaukseen liittyen elo – syyskuun aikana useita meriammuntoja edustalla olevalle merialueelle. Tämä Kurkiniemen patteri purettiin tammikuussa 1942. Kolmannen tulemisensa Kurkiniemen patteri sai jatkosodan loppuvaiheessa 8.7.1944, jolloin Kurkiniemeen siirrettiin Kaarnajoen patterilta kolme kuuden tuuman Canet-tykkejä.

12. Idyllinen Käkisalmen kaupunki tarjosi tukipalveluja myös RT 3:lle

Käkisalmi on Karjalan vanhimpia kaupunkeja. Se syntyi jo 1200-luvun lopulla, kun Korelan linna rakennettiin Vuoksen koskien keskelle. Käkisalmen vanha linna on kaupungin tärkein nähtävyys vielä tänäänkin. Linna ja kaupunki ovat vaihtaneet useita kertoja omistajaa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Vanhan linnan pohjoispuolella on 1700-luvulla rakennettu Uusi Linna. Menetettyään sotilaallisen merkityksensä tämän uuden linnan majoitusrakennukset muutettiin ensin vankilaksi, sitten hullujenhuoneeksi ja lopulta kasarmiksi. Suomen kaudella tälle kauniille kasarmille oli sijoitettuna ensin Viipurin Rykmentin osia ja myöhemmin Savon Jääkärirykmentti.

Rannikkotykistörykmentti 3:lla oli läheiset yhteydet sekä Viipurin Rykmenttiin että Savon Jääkärirykmenttiin. Kaikilla kolmella joukko-osastolla oli ryhmitystä osin samoilla paikkakunnilla: Viipurin Rykmentti ja RT 3:n Merikomppania toimivat molemmat Jaakkimassa, Savon Jääkärirykmentin Käkisalmen varuskunta taas oli lähellä Vahtiniemeä ja Konevitsaa. Mauri Vanhasen mukaan Käkisalmesta Konevitsaan tansseihin tulleet jalkaväen sotilaat pärjäsivät hyvin tyttöjen hakemisessa soveltaessaan jalkaväkimäistä rynnäkkötaktiikkaa.

Käkisalmi oli Suomen kaudella tärkeä puunjalostuskeskus. Neuvostoaikana tätä Laatokkaa pahasti saastuttanutta tehdasta käytettiin aina 1980-luvun lopulle asti. Tehtaan sulkemisen ansiosta Käkisalmen edustan vesistö on puhdistunut hyvin.

(valokuva sairaala)

Käkisalmen kaupungissa oli rauhan vuosina RT 3:n huollon osia. Sairaala sijaitsi Vuorikadulla. Kuva on 1930-luvulta. (SmMepa)

Käkisalmessa ei ollut paljoa RT 3:n vakinaista ryhmitystä. Joitakin huollon osia kuten I Patteriston sairaala sijaitsi kuitenkin siellä. Murikan ja Vahtiniemen patterit pohjoisessa ja Mustaniemen patteri etelässä olivat lähellä Käkisalmea. Murikka ja Mustaniemi olivat tosin hiljaisia vartiolinnakkeita, mutta Vahtiniemi sen sijaan oli suurehko koulutuskeskus, jonka vahvuus rauhankin vuosina oli yli 200 henkilöä. Käkisalmen kaupunki liikenneristeyksenä ja palveluiden tarjoajana oli rykmentille tärkeä. Eräänä esimerkkinä Käkisalmen tarjoamista palveluista oli kelloseppä Niilo Pettisen jalokiviliike. Sieltä nimittäin tilattiin lahjakäyttöön tarkoitetut hopeiset rannekkeet. Yksi tällainen ranneke on myös Saaristomeren Meripuolustusalueen hallussa ja sijoitettuna Gyltössä olevaan perinnehuoneeseen.

(valokuva ranneke)

RT 3:n hopeinen ranneke on valmistettu Käkisalmessa. Sen on aikanaan Turun Rannikkorykmentille lahjoittanut kelloseppä Niilo Pettisen tytär Paula Koho. (SmMepa)

Talvisodan pommitukset tuhosivat osan Käkisalmesta. Neuvostojoukot täydensivät tuhoa elokuun lopulla 1941 ennen vetäytymistään kaupungista. Jatkosodan aikana Laatokan Rannikkoprikaati ja osin muutkin joukot, myös väliin saksalaiset käyttivät Käkisalmea tukeutumisalueena. 11. Rannikkoprikaatin esikunta ja kokoonpanojen muuttuessa RTR 3/LaatRPr:n esikunta ja tukiyksiköt toimivat Käkisalmessa. Esikunta oli sijoittunut kasarmialueelle entiseen Savon Jääkärirykmentin esikuntarakennukseen.

Nykyinen Käkisalmi on venäjänkieliseltä nimeltään Priozjorsk. Jatkosodan alussa miltei täydellisti palaneessa kaupungissa on niukasti jäljellä Suomen aikaisia rakennuksia. Muutama kivitalo on kuitenkin säilynyt. Käkisalmen vanha linna, joka sijaitsee muinaisen Korelan linnan paikalla, on hyvin säilynyt. Linna on kauniisti entisöity ja sen ympäristö hyvin hoidettu. Käkisalmen linnan alue on Suomen heimojen vanhimpia, jo muinaisuuden mystiseen hämärään verhoutuneita paikkoja. Samantapainen kuin esimerkiksi Liedon Vanhalinna tai Hämeen Rapola. Karjalan pitäjäseurat kokoontuvat nykyään vuosittain Käkisalmen linnan alueella.

III Suvannon sulkulinnakkeet – mitä löytyy maastosta vuonna 2002?

1. Patoniemi – rannikkotykistön miehittämä sulkulinnake Taipaleen tulihelvetissä

Itä-Kannaksen pääpuolustusasema määritettiin jo vuonna 1919. Uhanalaisimmat Vuoksen-Suvannon -linjan ylimenokohdat todettiin olevan Oravanniemessä, Kiviniemessä, Sakkolassa ja Taipaleessa.

Patonimen sulkulinnake oli kaksikerroksinen. Yläkerroksessa sijaitsi tykit ja ampumatarvikkeet. Alakerroksessa oli majoitustilat sekä tykkien miehistölle että puolustukseen ryhmittyvän jalkaväkiyksikön konekiväärimiehistölle. Patoniemen tykkikorsuun sijoitettiin talvisodan alkaessa 4 57/26 Kaponier-tykkiä. Kahden tykin ampumasuunta oli itään ja kahden länteen.

(II PEP13)

Patonimen ja Kekinniemen sulkulinnakkeiden ampumasektorit. Molemmat oli aseistettu neljällä 57 millimetrin tykillä. Sota-arkiston aineistosta yhdistänyt Jari Kettula.

Patoniemen linnakkeella talvisodassa palvellut vääpeli Heikki Karttunen kertoo, että neuvostojoukot räjäyttivät heti talvisodan jälkeen jo sodassakin pahoin vaurioituneen Patoniemen asemia. Räjäytystyötä täydennettiin vielä jatkosodan jälkeen. Neuvostojoukkojen räjäytysinto johtui siitä, että Taipaleen alueella koulutettiin pioneereja. Tämän vuoksi ovatkin miltei kaikki Taipaleen alueen taidolla tehdyt suomalaislinnoitteet nykyään raunioina.

(OE II 001)

Patoniemen sulkulinnake on perusteellisesti räjäytetty. Kaksikerroksisen tykkibunkkerin paksut kattolaatat ovat romahtaneet päällekkäin. Teräsovet ovat vääntyneinä paikoillaan. (OE)

Patoniemen alue on nykyään asumatonta. Lähin venäläisestä maastokartasta löytyvä nimi on Gustoi Les (tiheä metsikkö). Vanhalle sulkulinnakkeelle johtaa vaivoin maastoautolla ajettava tie. Paikka toimii nykyään kalastajien tukikohtana.Sieltä löytyy puurakenteinen maja, kalastusvarusteita ja savustusuuni.

Kalastajat ovat kutsumattomien vieraitten välttämiseksi murrostaneet alueelle johtavan tien monin paikoin puunrungoin, kivenlohkarein ja kaivannoin. Patoniemen kohdalla Suvannon ranta laskee jyrkästi toistakymmentä metriä. Rannan ja jyrkästi nousevan hiekkatöyrään väliin jää runsaan sadan metrin levyinen melko tasainen alue.

Patoniemen sulkulinnakkeella oli erillinen tykkibunkkeri, joka sijaitsi noin 100 metriä rannasta sekä lisäksi aivan Suvannon rannassa erillinen konekivääribunkkeri. Molemmat on räjäytetty. Konekivääribunkkeri on täysin murskana, suurempi ja lujempi tykkibunkkeri enemmän säilyneenä mutta kasaan romahtaneena. Osin säilyneen oviaukon teräksiset rautaovet ovat vääntyneinä paikallaan. Lujasta linnoitustyöstä kertovat betonimöhkäleet esiin törröttävine rautoineen. Aluskasvillisuutta tällä mäntyjä kasvavalla hiekkakankaalla ei paljoa ole. Niinpä ei ole vaikea huomata, että koko ranta-alue on täynnään suurempia ja pienempiä pommin- ja kranaatinkuoppia.

(OE II 102)

Patoniemessä oli erillinen konekivääribunkkeri. Siitä on jäljellä rautoja törröttävä betoniröykkiö. (OE)

Tykkibunkkerin edestä hiekan seasta löytyy Kaponier-tykin jalustan osa. Bunkkerin suuaukon luota löytyy 57 mm:n tykin ammuksien runkoja ja sytyttimiä. Kasematin raunioissa on myös kaasuvalonheittimen ruostuneita osia ja räjähtänyt kaasupullo. Patoniemen sulkulinnakkeeseen tuli 23.2.1940 kaksi kahdeksan tuuman kranaatin täysosumaa. Tällöin tuhoutui kaksi tykkiä ja mm. myös mainittu kaasuvalonheitin.

(OE II 002)

Patoniemen hietikosta löytää helposti sotaromua. (OE)

2. Kekinniemi – luja linnake kesti kolme kuukautta tulen alla

Kekinniemen sulkulinnaketta kutsuttiin läheisen kylän mukaan myös Keljan linnakkeeksi. Myös nimeä Kekkilänniemi käytettiin. Kuten Patoniemeenkin, sijoitettiin Kekinniemeen neljä 57/26 Kaponier-tykkiä. Ampumasuunnat olivat myös täällä kahdella itään, kahdella länteen.

Ankarasti tulitettu sulkulinnake jäi talvisodan jälkeen verraten ehjäksi. Välirauhan aikana asemat räjäytettiin. Kekinniemessä tuhotyö on ollut täydellinen. Nykyään asemat ovat nimittäin täysin murskana ja ellei tiedä tarkoin mistä etsii, niitä on vaikea enää löytää maastosta runsaan aluskasvillisuuden takia. Bunkkerin paikalla on vain suuria betonimöykkyjä. Entisessä hahmossaan on vain pätkä pohjoisenpuoleista seinämää.

(OE II 004)

Perille Kekinniemeen johtaa tie. Perille pääsystä kertoo suuri betonilohkare, jossa oleva teksti muistuttaa Suomen itsenäisyystaistelusta. (OE)

Perille Kekinniemeen johtaa suhteellisen hyväkuntoinen tie. Lehtimetsää kasvava niemi on nykyään verraten siisti retkeilypaikka. Tultaessa entisen bunkkerin lähelle on tien varressa suuri betonimöhkäle, jossa suomenkielinen teksti ”Kelja Mannerheimlinja.” Alueelta löytyy pommin- ja karanaatinkuoppia sekä myös lentopommien kuoria ja ammusten runkoja. Bunkkerin raunioiden lähimaastossa on vanhoja yhdyshautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

(OE II 005)

Kekinniemen asemat on tuhottu perusteellisesti. Bunkkerin jäänteet ovat suureksi osaksi peittyneet kasvillisuuden alle. (OE)

Kekinniemen taisteluista on kirjoitettu runsaasti muistelmia. Koska tälle paikalle on lisäksi verraten helppo päästä myös turistibussilla, on siitä tullut suosittu veteraanien ja kotiseutumatkailijoiden kohde. Lähellä sijaitsi aikanaan Kekkilän kartano. Entisen kartanon alueella sijaitsevat hyvämultaiset maat ovat nykyään taas maatalouskäytössä. Tämä on vielä melko harvinaista luovutetussa Karjalassa. Kekkilän kartanon mailla olevan kylän venäjänkielinen nimi on Portovoje.

.

2. Hoviniemi - sulkulinnake Suvannon kauneimmalla hiekkarannalla

Sakkolan tasalla Suvannon virtaus oli heikompaa. Erityisesti talvioloissa, vesistöjen jäätyessä, alueen tärkeys korostui. Sakkolan alueelle, Suvannon eteläpuolelle, johti etelästä kaksi tieuraa, jotka yhdistyivät Sudenrannassa. Tieurat mahdollistivat joukkojen keskittämisen tälle alueelle, mikäli hyökkääjä toteaisi Vuoksen ylittämisen muualla mahdottomaksi. Maastollisesti Sakkolan alue oli hyvin avaraa, mikä mahdollisti tehokkaan valvonnan Suvannon pohjoisrannalta.

Hoviniemen tykkikalustona oli 2 kappaletta 57-millin Kaponier-tykkiä, joiden ampumasuunta oli itään ja yksi kappale 57 millimetrin Nordenfeld, jonka ampumasuunta oli länsi.

(II PEP11)

Hoviniemen ja Kiviniemen sulkulinnakkeiden ampumasektorit sekä Noisniemen itäinen sektori .(SArK ja Jari Kettula)

Lähellä Hoviniemen sulkulinnaketta oli ennen Sakkolan kirkonkylä. Nykyään suurin piirtein samalla alueella olevan kylän nimi on Gromovo. Entisen sulkulinnakkeen alueelle johtaa perille asti hyvin ajettava tie. Itse paikka on Suvannon kauneimpia, siisti ja viihtyisä, etenkin leiriytyjien suosima hiekkaranta. Aivan niemen päässä oleva bunkkeri on räjäytetty ja romahtanut kasaan. Lujan linnoitteen hahmo on kuitenkin säilynyt hyvin. Bunkkerin koloista löytyy kuorittua kaapelia. Taaempana hiekkaharjulla on juoksuhautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

(OE II 066)

Hoviniemen bunkkeri sijaitsee hyvin kauniilla paikalla. Bunkkeri on Kekinniemeä paremmin säästynyt tuholta. (OE)

3. Kiviniemi – tähän kapeikkoon pysähtyi vihollisen hyökkäys molemmissa sodissa

Kiviniemi muodosti Vuoksen - Suvannon välille noin 500 metriä pitkän ja 80 metriä leveän kapeikon, jossa rantakorkeus vaihteli 6 - 10 metrin välillä. Vesi virtasi Kiviniemen läpi voimakkaasti. Virtauksen ja maastonmuotojen johdosta Kiviniemessä ylimenon mahdollisti ainoastaan rautatiesillan ja maantiesillan käyttö. Sulkulinnake sijoitettiin noin 200 metriä maantiesillasta länteen aivan Suvannon pohjoisrannalle. Asemista kyettiin tähystämään ja tulittamaan sekä maantiesillalle että kauempana kosken alajuoksulla olevalle rautatiesillalle.

Taktisesti tärkeän Kiviniemen kapeikon alueelle oli Suomen itsenäisyyden rauhattomina alkuaikoina pysyvästi sijoitettuna varusväkeä. Kiviniemeen rakennettiin joukkoja varten myös majoitusparakkeja. Jari Kettulan mukaan Kiviniemen yhdistetyssä tykki- ja konekiväärikorsussa aseet, sekä tykki että konekivääri, oli sijoitettu rinnakkain. Kiviniemi oli ainoa rauhan aikana pysyvästi aseistettu sulkulinnake. Linnoitteseen sijoitettiin 75/50 Canet-mallinen tykki syyskuussa 1923. Kiviniemen tykillä ammuttiin kaksi koelaukausta vastaanoton yhteydessä. Koelaukauksilla tarkastettiin luisun pituus ja tykin ampumakuntoisuus. Kiviniemen tykkikorsuun varastoitiin 100 ammusta. Osan aikaa talvisodassa Kiviniemen 75/50 Canet-tykki toimi sulkulinnakkeen pääaseena. 10.1.1940 III AK antoi käskyn siirtää tykki uuteen asemaan. Tykin siirto tapahtui 19.1.1940 8.D:n rakentamaan tykkikorsuun Kottilan Lehtiniemeen. Tilalle sijoitettiin 57/26 Kaponier-rannikkotykki.

Talvisodassa Kiviniemen tykkikorsu oli aivan etulinjassa. Kiviniemen sillat räjäytettiin ja myös niiden pohjoispuolella taisteltiin. Kaponier-tykki jäi joukkojen vetäydyttyä mahdollisesti vaurioitumisen takia evakuoimatta. Jatkosodan loppuvaiheessa kesäkuussa 1944 rintama pysähtyi taas Vuoksen – Suvannon linjalle ja Kiviniemen sillat räjäytettiin toistamiseen. Neuvostojoukkojen välirauhan aikana osin räjäyttämä bunkkeri sai toimia tykistön tulenjohtueen majoituspaikkana. Tulenjohtaja, vänrikki Aarre Markkula kirjoittaa kirjassaan Rintapielessä tammenlehvä Kiviniemestä: ”- tulenjohtopaikka sijaitsi korkealla joen törmällä järeässä männikössä. – löysin miltei tulenjohtopaikan alta talvisodan edellä rakennetun valtavan betonibunkkerin, kasematin. Sitä oli yritetty räjäyttämällä tuhota. Joelle suuntautuvassa ampuma-aukossa ollut tykki oli jäänyt lohkareiden puristuksiin. Sisustan tukipilarit olivat osittain hajonneet ja lattiat olivat suurien kivijärkäleiden ja betonisilpun peitossa. Takarinteen oviaukon sisäpuolella oli kuitenkin laaja tila, johon voisimme helposti raivata tulenjohtueelle sopivan majapaikan. – Heinäkuun 13. 1996 olin 52 vuoden kuluttua jälleen Kiviniemessä. Löysin vanhan bunkkerini – kolmikerroksisen kerrostalon nurkalta.”

Kiviniemi, venäjänkieliseltä nimeltään Losevo, on nykyään suosituimpia pysähdyspaikkoja koko Karjalan kannaksella. Kuohuvan Vuoksen yli kulkee rinnakkain sekä rautatie että maantie. Sillat ovat nykyään eri paikoissa kuin ennen sotia. Nykyisen maantiesillan pohjoispuolella on taukopaikka ja palvelupiste. Molemmin puolin virtaa on leirintäalueita. Kolmikerroksinen hotelli Losevo on rakennettu vuonna 1975. Se tarjoaa kohtuutasoisia majoitus- ja ravintolapalveluita.

(P A-L 830 ja 833)

Kiviniemen tykki- ja konekivääribunkkeri oli peitetty paksulla maakerroksella. Kasaan painuneesta bunkkerista erottuu betonirakenteita vain vähän. (PA-L)

Kiviniemen tykkikorsun jäännökset löytyvät noin 300 metriä nykyisestä maantiesillasta länteen. Vanhojen karttojen avulla paikkaa on vaikea hahmottaa, koska rautatie- ja maantiesillat ovat nykyään eri paikoissa. Räjäytetyn bunkkerin jäännökset ovat aivan Vuoksen yli menevän sähkövoimalinjan länsipuolelta, noin 100 metriä kosken rannasta. Matkaa kosken yläjuoksulla olevaan motelli Losevon päärakennukseen on vajaa parisataa metriä. Aivan bunkkerin vieressä on kaksi matalaa kerrostaloa aidattuine pihapiireineen. Kasaan painuneen bunkkerin paikalla on korkea maakumpare. Teräsbetonista linnoitetta näkyy maamassojen lomasta vain vähän.

Aarre Markkulan mainitsema järeä männikkö on saanut väistyä asutuksen ja motellin tieltä. Kiviniemen sulkulinnakkeen paikka on merkitty sotamuistomerkiksi venäläisissä turistikartoissa.

(RV Kiviniemen silta)

Näkymä Vuokselle läheltä paikkaa, jossa Kiviniemen tykki- ja konekiväärikorsu ovat. Tässä kuvassa näkyvät sillat ovat kauempana kuin salmessa ennen sotia olleet sillat .(Reima Virtanen)

4. Noisniemen sulkulinnake vartioi vanhan Vuoksen alkukohtaa

Noisniemen sulkulinnake oli itäisen Suvannon pohjoisrannalla, paikassa jossa vanha Vuoksi erkanee Suvannosta ja virtaa jo muinaiset voimansa menettäneenä miltei Pohjoiseen laskien Laatokkaan Käkisalmessa. Itse niemi on laaja ja hiekkarantainen. Noisniemen tykkikorsun aseistuksena oli kaksi 57/48 No-tykkiä. Toisen ampumasuunta oli itään, toisen länteen. Ampumasektorit olivat hyvät.

(II PEP13)

Noisniemi ja Oravanniemi olivat erikoislaatuisen sulkulinnakeketjun läntisimmät asemat. Tykkien ampumasektorit kuvassa. (SArK ja Jari Kettula)

Nykyään Noisniemen alueelle pääsee pitkiä tienpohjia myöten ajaen. Pari kilometriä ennen Noisniemeä törmää neuvostoaikaiseen, nyttemmin käyttämättömäksi jääneeseen nuorten pioneerien leirialueeseen. Venäläisestä maastokartasta löytyy niemennokan kohdalta nimi Krivoi Bor, "käkkyrämetsä.” Alue on retkeilijöiden suosiossa. Vanhan tykkibunkkerin alueella on lomailijoiden mökkikylä. Bunkkeri on pahasti hajalla. Tuho muistuttaa Kekinniemessä nähtyä. Ehjää bunkkerinseinääkin sentään löytyy. Ehjäksi jääneeseen bunkkeriseinään on kirjoitettu kauniisti ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1939 – 1940.” Lähellä suomenkielistä tekstiä on venäjänkielinen hieman lyhyempi teksti ”He kuolivat isänmaan puolesta.”

(OE I 018)

Noisniemen perusteellisesti tuhotun sulkulinnakkeen raunioita keväällä 2002. Taustalla siintää Suvanto.(OE)

6. Oravanniemen linnake sijaitsi Suvannon kapeimmassa kohdassa

Oravanniemessä Vuoksi oli kapeimmillaan ja sieltä toimi lossiyhteys Vuoksen yli. Oravanniemen kohdalta pääpuolustusasema jatkui Vuoksen ylittäen lounaaseen kohti Muolaalta ja Summaa. Oravanniemen alueelta johti tieura pohjoiseen, mikä mahdollisti hyökkäyksen jatkamisen puolustajan selustaan ylimenon jälkeen. Oravanniemen maastonmuodot tarjosivat hyvät edellytykset puolustustaistelulle.

Sulkulinnakkeet suunniteltiin perusrakenteeltaan yksikerroksisiksi 4-tykkisiksi korsuiksi. Oravanniemeen rakennettu tykkikasematti oli juuri tällainen. Talvisodassa aseistuksena oli kylläkin vain yksi 57/48 No-tykki, jonka ampumasuunta oli itään.

(OE I 003)

Oravanniemen sulkulinnakkeen rauniot löytyvät tiheän lehtimetsän keskeltä. Järeä bunkkeri on pahasti räjäytettynäkin parhaiten säilynyt kuudesta Suvannon sulkulinnakkeesta. (OE)

Sulkulinnakkeiden miehitys talvisodassa on rannikkotykistön historian etäinen sivujuonne. Oravanniemi oli sulkulinnakeketjun äärimmäinen piste. Se sijaitsi itse asiassa melkein keskellä Karjalan Kannasta. Jostakin historian oikusta juuri Oravanniemi on säilynyt parhaiten kaikista sulkulinnakkeista. Bunkkeri sijaitsee itse niemen kärjestä noin 600 metriä sisämaahan päin. Etäisyys niemen itärantaan on noin 400 metriä ja niemen länsirantaan noin 200 metriä. Bunkkeri on tiheän lehtimetsän keskellä. Oravanniemen alue on nykyään asumaton. Venäläisessä maastokartassa ei niemelle löydy nimeä. Perille niemeen on ilmeisesti leiriytyjien vuoksi kuitenkin ajokelpoinen tie. Oravannimen bunkkeri on räjäytetty. Järeät kattorakenteet ovat romahtaneet päällekkäin. Linnoitteen alkuperäinen laajuus ja lujuus näkyy hyvin selvästi. Ehjässä seinämässä on teksti ”Talvisota 39/40.”

(vieraskirja)

IV Visa Auvinen: Laatokan laivasto ja sen toiminta vuosina 1918 - 1944

1. Sotia edeltänyt aika Laatokan laivastossa

1.1 Johdanto

Laatokan meripuolustuksen järjestämisen eräs perusasiakirjoja on Yleisesikunnan päällikön kenraali Johannes (Hannes) Ingnatiuksen allekirjoittama sähkösanoma, joka oli lähetetty 12.4.1918 kapteeni (merikapteeni - sotilasarvo reservin luutnantti[1]) Salvénille Antreaan. F. Salvén [2] oli tuolloin Vuoksen laivueen päällikkö.

Sähkeen sisältö oli seuraava:

"Tarkoitus on aivan lähiaikoina organisoida Laatokan rannikkopuolustusta satamapaikkoihin ja muihin rannikon kohtiin kohdistuvien vihollisen yritysten estämiseksi - tässä tarkoituksessa määrätään Teidät ryhtymään tarpeellisiin valmisteluihin ja tullaan minun toimestani asettamaan Teidän käytettäväksenne erikoinen upseeri - varsinaista rannikonpuolustusta varten voitaneen mahdollisesti ottaa lukuun miinat - tämän lisäksi on kuitenkin välttämätöntä saada kyseelliseen puolustukseen käytettäväksi joukko aseistettuja höyryaluksia (mahdollisesti moottorialuksia) sekä joku määrä proomuja upotettavaksi määrättyihin rannikon kohtiin - kyseellisten laivojen miehistöksi tarvitaan m.m. myös Laatokan kulkuväyliin perehtynyttä henkilökuntaa - puheenaolevan organisoimistyön valmistelemiseksi käsken täten Teitä niin pian kun mahdollista hankkimaan tietoja sekä sopivaa tyyppiä olevista tarkoitukseen soveltuvista höyryaluksista (moottorialuksista) ja proomuista ja näiden nykyisistä sijoituspaikoista että mainittuun palvelukseen tarvittavan henkilökunnan saantimahdollisuuksista - tehkää ensi tilassa ehdotus tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä y.m. sekä siitä mitä materiaalia ja takavarikoitavaa kyseelliseen tarkoitukseen -"[3]

1.2 Salvén ja hänen esikuntansa

Kolme päivää saamansa käskyn jälkeen F. Salvén siirtyi Antreasta Sortavalaan. Hänellä oli mukanaan esikunta, johon kuuluivat esikuntapäällikkönä luutnantti A Sourander, laivueen päällikkönä jääkäriluutnantti E Ekman, harjoituspäällikkönä jääkäriluutnantti J Sihvo sekä satamakapteeni ja insinööri. Aluksi koko Laatokan puolustuksesta käytettin nimitystä Laatokan Laivasto. Ensimmäiseksi esikuntansa sijoituspaikaksi Salvén valitsi Sortavalan seurahuoneen. Muutaman päivän kuluttua johtoporras siirtyi takavarikoidulle Otava -laivalle.[4]

Salvén esikuntineen ryhtyi heti etsimään Laatokalla Suomen alueella olevista satamista tehtävänannon mukaisia aluksia. Varsinaisia sota-aluksia niissä ei ollut. Salvén oli toteuttanut siviililaivojen pakko-oton melko tehokkaasti. Kun 22.5.1918 liiat alukset luovutettiin takaisin omistajilleen, jäi Laatokan Puolustuksen käyttöön vielä 11 höyryalusta, 5 ruoppaajaa, 2 moottorivenettä ja 2 proomua. 4 Ruoppaajat ja proomut kuuluivat venäläiseen Sortavalassa talvehtineeseen ruoppaajalaivueeseen. Laivue oli toiminut ennen maailmansotaa Suomenlahden puolella. Kolme ruoppaajista oli kaivajia, kaksi kuljetusalusta. Takavarikoituja aluksia käytettiin nyt majoitukseen, konehenkilökunnan koulutukseen ja rannikkorykmentin korjauspajana.

Laatokalle oli sijoitettu myös Merenkulkuhallituksen luotsilaiva Saima; myös sen Salvén käski takavarikoida. Seurauksena oli voimakas sananvaihto Salvénin ja Merenkulkuhallituksen välillä. Salvén teki myöhemmin myös esityksen Merenkulkuhallituksen lakkauttamisesta. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Saima luovutettiin takaisin Merenkulkuhallitukselle. [5]

Salvén alkoi heti suunnitella myös aktiivisia toimia venäläisiä vastaan. Niinpä oli laadittu suunnitelma Nevan liikenteen katkaisemiseksi mm. käyttämällä haltuun saatuja proomuja upotteina. Päämaja kuitenkin kielsi suunniteltujen operaatioiden toteuttamisen.[6]

1.3 Yrjö Roos Laatokan puolustuksen johtoon

Laatokan Laivaston perustamisvaiheen voitaneen katsoa päättyneen, kun F Salvén siirrettiin 5.5.1918 Päämajaan Mikkeliin johtamaan Saimaalle perustettavan laivaston toimintaa. Uudeksi Laatokan puolustuksen päälliköksi nimitettiin kapteeniluutnantti Yrjö Roos - hän otti tehtävän vastaan 7.5.1918.

Roos ryhtyi ensimmäisinä tehtävinään järjestämään Laatokan puolustuksen johtosuhteita. Nyt laivastovoimat organisoitiin omaksi yksikökseen, niistä muodostettiin Laatokan Laivue.

Laatokan Laivueen päällikkö oli jääkäriluutnantti Evert Ekman. Laivueeseen kuuluivat seuraavat alukset:

kanuunavene TAMPERE (ent Neva) 2 x 75 mm tykkiä

kanuunavene VIIPURI (ent Georgij) 1 x 75 mm tykki

1 x 47 mm tykki

kanuunavene RAUTU (ent Dubrovka N:o 3) 2 x 75 mm tykkiä

miinanlaskija SORTAVALA (ent Georg Borman)

miinanlaskija YRJÖ (ent Georg)

moottoriveneitä

Laivueen käytössä olivat Laatokan puolustukseen kuuluvat Valamon saariaseman, Sortanlahden tukikohdan ja Sortavalan sataman tukikohtapalvelut. Sortavalan satamaan kuuluivat kaikki apualukset, joita ei ollut annettu muille yksiköille.

Valamo -laivaa käytettiin upseerien majoitukseen; siihen sijoitti kapteeniluutnantti Roos myös esikuntansa. Heti jäätilanteen salliessa ajoi luutnantti Ekman aluksen Sortavalaan, josta siis tuli Laatokan puolustuksen esikunnan sijaintipaikka.

Höyrylaiva Koitto oli Laatokan vanhimpia aluksia. Se palveli kesällä 1918 pakkotyövankien liikkuvana kasarmina. Sillä vietiin vangit patterille työhön. Alus odotti päivän patterin edustalla ja ajoi sitten illalla vankeineen Käkisalmen satamaan. Kaksi aluksella ollutta vankia, jotka olivat aiemmin työskennelleet laivoilla, päätti yrittää aluksen kaappaamista ja viedä se venäläisten puolelle. Hanke kuitenkin paljastui. Samat miehet kuitenkin onnistuivat karkaamaan ja anastamaan Käkisalmesta purjeveneen, jolla he suunnistivat Laatokalle. Vene havaittiin, ja sitä lähdettiin ajamaan takaa - se saavutettiin aivan lähellä tulorantaa. Silloin toinen miehistä hyppäsi mereen kahlatakseen rantaan, mutta hänet ammuttiin veteen. Toinen miehistä otettiin vangiksi ja häntä alettiin kuljettaa Sortavalaan. Matkalla hän kuitenkin hyppäsi junasta ja hänetkin ammuttiin.[7]

Koitto ajoi sittemmin joulukuussa karille Leppäniemen edustalla ollessaan matkalla Kaidan sahalle noutamaan puita pattereille. Laiva jäi karille koko talveksi ja vasta keväällä 1919 se irrotettiin käyttämällä proomuja nostoponttoneina.

Henkilökunta otettuihin aluksiin muodostettiin aluksi alusten omasta siviilihenkilöstöstä sekä Sortavalassa vartiotehtävissä olleista suojeluskuntalaisista. Varsinaista miehistötäydennystä Laatokan puolustus alkoi saada vasta toukokuussa 1918.[8]

Oma erikoisuutensa Laatokalla v. 1918 oli 12-henkinen ruotsalaisten tykki­vääpelien joukko. Heidät oli Laatokalle lähettänyt Päämaja. Tarkoituksena oli, että ruotsalaiset olisivat asentaneet tykkejä laivoihin ja johtaneet rannikkopattereiden rakennustöitä. Työt eivät kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla ja Salvén riitaantui miesten kanssa. Jo kesäkuussa viimeiset vääpelit poistuivat Laatokalta. [9]

Juhannuspäivänä 1918 oli laivue varustettu ja koulutettu niin pitkälle, että laivueen aluksilla nostettiin Suomen sotalippu ja viiri.

Ensimmäisen Laatokan laivueen purjehduskauden tehtäviin kuuluivat lähinnä ulkovartiointi Salmin, Käkisalmen ja Sortanlahden alueilla aina Miikkulaisiin saakka sekä tykkien ja muiden rannikkopatterien perustamiseen ja varustamiseen tarvittavien kuljetusten toteuttaminen. 5, [10]

(Vieraskirja)

Vuoden 1918 purjehduskauden aikana kävi joitakin ilmeisestikin venäläisiä aluksia lähellä suomalaisia linnakkeita. Mahdollisesti tavoitteena oli selvitellä suomalaisten puolustusjärjestelyjä. Syyskesällä 1918 todettiin Valamon edustalla vieras laiva, joka valonheittimellä valaisi Valamon satamaa. Seuraavana keväänä pidätettiin Konevitsassa kolme venäläistä tsaarinaikaista upseeria, jotka olivat paenneet sinne Venäjältä purjeveneellä. Ainakin yksi heistä kertoi olleensa edellisenä vuonna Valamon edustalla sukellusveneellä - mahdollisesti veneen tehtävänä oli upottaa tykkivene Tampere. Syksyllä 1918 liikkui venäläinen alus yön pimeimpinä hetkinä Valamon ja Mantsinsaaren välillä. Se kävi rannikkopattereiden edustalla ja patterit miehitettiin. Mutta kun pattereilla ei ollut valonheittäjiä ne eivät voineet avata tulta vierasta alusta vastaan. Kesällä 1919 oli jälleen venäläinen alus ankkuroinut linnakkeen edustalle, tällä kertaa Konevitsassa. Linnakkeen väki lähti moottoriveneellä pidättämään alusta, mutta vieras nosti ankkurin ja höyrysi pois.[11]

(valokuva Niikkana)

Laatokan laivastoa Niikkanan satamassa Laatokan puolustuksen alkuaikoina. Suurin alus on tykkivene Tampere (SmMepa).

1.4 Laatokan Puolustuksesta tulee III Rannikkotykistöpataljoona

III Rannikkotykistöpataljoona sai uuden nimensä 1.11.1918. Kesäkuun alussa 1919 pataljoonan uusi komentaja kapteeni Väinö Svanström laati raportin joukkonsa tilanteesta. Siinä hän kertoo mm laivueesta: "Nykyään on valmiina tykkivene "Tampere" ja tykkivene "Muurman", joista viimeksi mainittu ei ole saanut tarpeellista korjausta, pohja ei ole kiinni niitattu. Miinanlaskija "Libau" otetaan tänään telakalle remonttia varten." Raportissaan hän arvioi, että vain tykkivene Tampere, jossa on kaksi 75 mm tykkiä ja kaksi konekivääriä, on taisteluvälineenä merkityksellinen. Muurmanin, jossa mainitaan olevan yksi 75 mm:n laivatykki, nopeudeksi mainitaan vain 7 solmua, joten sitä voidaan pitää vain liikkuvana patterina, tuskin sotalaivana. Muista isommista aluksista ei raportissa ole mainintaa.

Libau (myöhemmin Ahvola) oli yksi keväällä 1918 otetuista ruoppaaja-aluksista; se oli muutettu miinanlaskijaksi. Alus oli Laatokan olosuhteissa suuri ja niinpä se saattoi kerralla kuljettaa yli sata miinaa. Ahvola vei syksyllä ja syystalvella 1919 pattereille tykkejä ja miinoja. Jäiden tultua alus ajoi täydessä miinalastissa talvehtimaan Puutsaareen. Keväällä jäitten sulaessa todettiin veden tunkeutuvan alukseen, joka sitten pelastusponnisteluista huolimatta upposi. Miinat ja niiden ankkurit nostettiin Ahvolasta, alus käärittiin pressuihin ja nostettiin sitten pintaan. Outoa asiassa oli, että kun telakalle nostettu alus pumpattiin täyteen vettä, se ei vuotanut tippaakaan.

(valokuva Yrjö)

Kuljetuslaiva Yrjö toimi Laatokan laivastossa miinalaivana (Laatokan Mainingit, sivu 157).

Miinanlaskija Yrjö laski kesällä 1923 mantereelta Valamon Niikkanaan kaapelin; sen paino oli kaikkiaan 150 tonnia. Talvella oli laskettu Yrjön lastauskyky ja päädytty siihen, että alus olisi kyennyt ottamaan mukaansa koko kaapelin. Niin ei kuitenkaan todellisuudessa käynyt, mutta se saatiin silti lasketuksi suunnitellulle reitille katkomalla ja taas liittämällä palat yhteen. Kaapelin hankinnan ja kytkentätyöt toteutti saksalainen toiminimi AEG.

1.5 Rannikkotykistörykmentti 3

Toukokuussa 1919 sai entinen III Rannikkotykistöpataljoona uuden organisaation. Siitä tuli Rannikkotykistörykmentti 3, johon kuului kolmen patteriston lisäksi Sortavalaan sijoitetut Merikomppania ja Varikkokomppania. Puutsaaressa oli lisäksi vielä miinavarikko. Kaikki laiva-alaan kuuluva toiminta oli keskitetty Meri­komppaniaan.

Merikomppania oli 1920 -luvulla sijoitettu Sortavalan kaupungin rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan nk. reservikasarmiin. Korjauspajat olivat sataman välittömässä läheisyydessä. Suurehkot korjaukset tehtiin yksityisessä omistuksessa olleilla Sortavalan ja Haavuksen telakoilla.

Vuonna 1920 tehty Tarton rauhansopimus toi mukanaan rajoituksia Laatokan laivastovoimille. Sopimuksessa rajoitettiin Laatokan rauhanaikaisia laivastovoimia siten, että 100 tonnia suurempia sota-aluksia ei siellä saanut olla eikä aluksien tykistön kaliiperi saanut ylittää 47 mm:iä. Se näkyi mm siten, että v. 1900 rakennettu 250 tonnin tykkivene Tampere oli liian suurena poistettava. Venäjälle luovutettavien alusten luettelossa on ruoppaajaksi luokiteltu Libau, joka lienee sama alus kuin Laatokalla miinalaivana toiminut Ahvola. Myös tykkiveneet Viipuri ja Rautu jouduttiin ilmeisesti korkean iän vuoksi romuttamaan.

Merikomppanian koulutus ja johtaminen oli 1920-luvun alussa melko järjestymätöntä mm. siksi, että päällikkö vaihtui melkein vuosittain. Tilanne muuttui, kun Merikomppanian päälliköksi nimitettiin vuonna 1925 kapteeniluutnantti Svante Sundman. Hän oli valmistunut meriupseeriksi Kadettikoulun merisotaosastolta v 1922 ja saanut Ruotsissa kaksivuotisen jatkokoulutuksen juuri ennen Laatokalle tuloaan [12]. Nyt alettiin Merikomppaniassa järjestelmällinen koulutus Rannikkolaivueen koulutussuunnitelmien mallin mukaan. Talvella koulutettiin kasarmitiloissa ja kesällä harjoiteltiin aluksilla. Tykistökoulutuksessa käytettiin mm. tykkivene Aunusta ja miinakoulutuksessa miinalaiva Yrjöä.

RT 3:n Merikomppanian vahvuus 1920 -luvun alussa oli yli sata miestä, joista upseereita oli viisi, erikoismestareita kuusi ja aliupseereita noin 20. Henkilöstö koostui seuraavasti:

- päällystön muodostaneet meriupseerit komennettiin Rannikkolaivueesta

Helsingistä määräajaksi komennusajan ollessa 2-3 vuotta,

- aliupseereiden toimialoja olivat merenkulku, koneala, tykistö, miina, radio ja verstas-ala, heistä suurin osa oli kotoisin Laatokan ympäristökunnista ja he pitivät Merikomppaniaa "omana" joukko-osastonaan,

- varusmiehet olivat kaikki Laatokan Karjalasta: useat heistä kalastajien poikia - monet olivat saaneet sotilaskoulutusta jo suojeluskunnissa.[13]

1.6 Merikomppania muuttaa Lahdenpohjaan

Vuonna 1932 Merikomppanian sijoituspaikaksi tuli Jaakkiman Lahdenpohja. Valtio oli ostanut sieltä Rauhala-nimisen tilan rakennuksineen. Tilan Laatokkaan ulottuva ranta-alue annettiin Merikomppanian käyttöön.

Merikomppaniaa varten Lahdenpohjaan rakennettiin

- kasarmirakennus, jossa oli keittiö, ruokasali ja varasto; kasarmiin voitiin majoittaa 200 miestä,

- esikuntarakennus RT 3:n esikunnaksi; rakennus oli kuitenkin Merikomppanian esikuntana aina talvisotaa edeltävään syksyyn saakka,

- sairaala koko rykmenttiä varten (25 vuodepaikkaa) ja

- asuinrakennus kanta-aliupseereita varten.

Rauhalan tilan suuri päärakennus ja eräitä ulkorakennuksia korjattiin parempaan kuntoon. Sen jälkeen niitä käytettiin mm. upseerien majoitustiloina.

Lahdenpohjan satama kunnostettiin. Sinne rakennettiin iso laituri, jonka varusteisiin kuului puolentoista tonnin nosturi. Satamaan johti Jaakkiman asemalta rautatie, jota käytti myös Laatokalle sijoitettu rautatietykki.[14]

Merikomppanian organisaatioon kuului vuoden 1932 alussa komppanian päällikön ja hänen esikuntansa johtamana Laivue, Koulukomppania, Miinavarikko (Oiton saari Lahdenpohjan suulla), Korjauspaja (Sortavala) sekä Sairaala. Koulutuskomppaniaan kuului vielä 2 x 75 mm:n tykein varustettu Kelpän kevyt patteri Lahdenpohjaan johtavan väylän suulla tehtävänään Lahdenpohjan suojaaminen. Koulutuskomppaniassa koulutettiin myös rautatietykin miehistö. Miinamiehet saivat erikoiskoulutuksensa Miinavarikolla.

Merikomppanian vahvuus oli kasvanut yli kaksinkertaiseksi vuoden 1920 alusta. Siihen kuului nyt kahdeksan upseeria, 52 aliupseeria, 10 värvättyä ja noin 200 varusmiestä. Kaikki Merikomppaniaan kuuluvat kantoivat laivaston sinistä sotilaspukua.

Svante Sundman oli Merikomppanian päällikkönä vuosina 1925-28. Hänen jälkeensä tehtävää hoitivat mm. Oiva Koivisto 1933-37 (myöhemmin vara-amiraali ja pitkäaikainen merivoimien komentaja) sekä Eino Koponen 1937-39 (suurimman osan talvi- ja jatkosotaa Laatokalla).

(valokuva Koponen)

Eino Koponen toimi RT 3:n Merikomppanian päällikkönä viimeiset rauhan vuodet. Sekä talvi- että jatkosodassa hän toimi Laatokan Laivasto-osaston päällikkönä. Tämä kuva on kylläkin otettu viimeisten palvelusvuosien aikana 1950-luvulla. (SA-kuva)

Laatokan Laivastoon kuului 1930 -luvun lopussa seuraavia aluksia

Alus Pituus Uppouma Nopeus HV Aseistus

m ton solmua tykit

Kelirikkoalus

AALLOKAS 33 300 10 500 2x75 mm (sa-aseistus)

Tykkivene

AUNUS 25 95 10 300 2x47 mm

Miinalaiva

YRJÖ 25 90 9 180 1x47 mm, miinat

Hinaaja

VAKAVA 15,5 56 8 90

Yhdysvene

S 1 18 27 8.5 80 1x47

Yhdysvene

N.K.KLERCKER 18 28 8,5 80 1 x47 mm

Vuonna 1926 perustettu Laivastoliitto pyrki toiminnallaan ajamaan maamme kotimaisen merenkulun kehittämistä. Liiton paikallisorganisaatio Laatokan alueella oli vuonna 1928 perustettu Laatokan Laivastoyhdistys. Eräs yhdistyksen ajamia asioita oli "yhdistetyn jäänsärkijä-pelastuslaivan hankkiminen Laatokalle"[15].

Hanke toteutui, kun Sortavalan Telakka- ja Konepajalta valmistui 1936 uusi höyryalus, joka sai nimekseen Aallokas. Aluksen uppouma oli noin 300 tonnia, joten sitä ei voitu Tarton sopimuksen rajoitusten vuoksi luokitella sotalaivaksi. Niinpä sen nimike oli tehtäviensä mukaisesti yhteys- ja kelirikkoalus.

Tykkivene Aunus oli alkuaan venäläinen hinaaja, jonka suomalaiset olivat Aunuksen retken aikana saaneet uponneena haltuunsa Aunusjoen suussa. Alus nostettiin, vietiin Sortavalaan ja kunnostettiin.[16]

(valokuva jalkaväkeä)

Jalkaväki siirtyy moottoriveneisiin Laatokan rannalla. (SA-kuva)

Laivastolain mukaisesti 1930-luvun alussa rakennettujen alusten joukossa oli yhtenä aluksena sukellusvene Saukko, joka oli tarkoitettu käytettäväksi Laatokalla. Sen uppouma oli 99 tonnia eli Tarton rauhansopimuksen mukaisesti alle 100 tonnia. Aluksen siirtämistä pidettiin kuitenkin liian vaivalloisena ja huollon järjestämistä vaikeana, joten Saukkoa ei koskaan siirretty sille alunperin suunnitellulle operaatioalueelle.

2. Sota tulee Laatokalle

Talvisotaa edeltäneen YH:n aikana liitettiin paikalliset merivartio- ja merenkulkulaitoksen osat Rannikkotykistörykmentti 3:een, josta muodostettiin Laatokan Meripuolustus. Merikomppaniasta muodostettiin laivasto-osasto, jonka päälliköksi nimitettiin kapteeniluutnantti Eino Koponen.

Laatokan Laivasto-osaston tehtäviksi määrättiin

- rannikon, saariston väylien ja linnakkeiden suoja-alueiden miinoittaminen,

- vesialueiden varmistaminen partioimalla vihollisen todennäköisillä etenemissuunnilla,

- taistelu tykistöasein vihollisen keveitä voimia vastaan linnoitusvyöhykkeellä yhteistoiminnassa rannikkojoukkojen kanssa ja

- joukkojen kuljetukset vesitse sekä huoltokuljetukset linnakesaarille.[17]

YH:ssa valmistauduttiin myös Laatokalla varustamaan siviilialuksia sotilastehtäviin. Hinaajat Tarmo, Vulcan, Herkules ja Vapaus varattiin tykkiveneiksi, miinalaivuetta vahvistettiin hinaaja Kiviniemellä ja hinaaja Voimalla ja neljällä proomulla, Kuljetuslaivueeseen liitettiin matkustajalaivat Otava, Valamon Luostari, hinaajat Karjala, Lokki ja Sukkela sekä yhdeksän proomua. Lahdenpohjan tukikohta sai käyttöönsä kolme vartiovenettä, matkustaja-aluksen sekä 28 moottorivenettä. Aluksiin asennettiin 75 mm:n tykit vasta sen jälkeen, kun vihollinen oli aloittanut hyökkäyksen maatamme vastaan.

Talvisodan aikana menetettiin aluksista karilleajoissa Vapaus ja Voima. Valamon Luostari upposi pommituksissa ja onnettomuuksissa mene­tettiin kaksi moottorivenettä.

Miinoittamiset olivat Laatokalla kuten muuallakin maamme rannikoilla suomalaisten ensimmäisiä sotatoimia. Miinoittajina toimivat miinalaivueen alukset Yrjö ja Kiviniemi ja tykkivene Aunus sekä eräät moottoriveneet. Kiviniemi oli varsin epäonninen alus. Se ajoi miinoitustehtävissään kahdesti karille ja kerran sen laskema miina räjähti heti aluksen perän takana surmaten neljä miestä ja haavoittaen yhtä. Alus onnistui laskemaan vain yhden 30 S/08 -miinan miinoitteen.

Suomalaiset laskivat Laatokkaan talvisodan aikana kaikkiaan 264 miinaa. Niistä oli maayhdysmiinoja 35 kpl, HM/S- merimiinoja 86 kpl, isohkoja S/08 -miinoja 143 ja maayhdysmiinoja 35 kpl. [18]

Tykkiveneet toteuttivat laivasto-osaston tehtäviin kuuluvaa partiotehtävää aina jäiden tuloon saakka. Kuitenkaan yhtään vihollisalusta ei näinä kolmena kuukautena kohdattu.

Tykkiveneet olivat mukana kuljettamassa tai suojaamassa Laatokan jalkaväkijoukkojen siirtoja. Niinpä ne osallistuivat joulukuun alkupuolella Er.P 23:n siirtämiseen Valamoon ja sieltä Mantsinsaareen sekä myöhemmin Er.PPK 4:n kuljetukseen Lahdenpohjasta suoraan Mantsinsaareen.

Laatokan laivaston tykkiveneet tukivat merkittävällä tavalla maarintaman taistelua. Laivasto-osastoon kuuluneet Aallokas, Vulcan ja Tarmo olivat mukana pehmittämässä Pitkärannan - Koirinojan suurta mottia tulittamalla siellä olleita vihollisen leiri- ja majoitusalueita sekä liikenneristeyksiä. Alukset ampuivat 75 mm:n tykeillään saariston suojassa useaan otteeseen joulukuun puolivälistä aina tammikuun 10. päivään saakka lähinnä Koirinojan maastoa. [19] Siellä kohteena vuoden 1939 viimeisinä päivinä oli kahteen otteeseen vihollisdivisioonan komentopaikka. Vielä 29.12. Aallokas tuhosi vihollisen jalkaväkijoukkueen. Aluksen viimeinen tulitustehtävä oli 9.1.1940. Sen jälkeen vihollisen voimakas ilmatoiminta esti liikkumisen päivisin. Ilmeisesti vihollinen piti Aallokasta eräänä ilmavoimiensa pääkohteena: alusta vastaan hyökkäsi 12.1.1940 yhteensä seitsemän viholliskonetta ja 22.1.1940 kuusi konetta. Sen kansirakenteisiin osui useita sirpaleita, mutta täysosumilta vältyttiin.[20] Valamon Niikkanan lahdessa talvehtinut hl. Valamon Luostari oli vihollislentäjien kohteena mm. 22.1.1940 sillä seurauksella, että alus syttyi palamaan ja lopulta upposi.[21]

Pohjois-Laatokan kaikki lahdet olivat 15-40 cm:n jäässä tammikuun 5. päivänä ja koko Laatokka meni jäähän 17.1.1940. Sen jälkeen liikkeellä olivat vain Aallokas, Tarmo ja Valamon liikenteessä ollut hl Otava.[22]

Päämajan muistiossa 22.1.1940 on kirjattu "Aallokkaan" ansiokas toiminta: " tyv Aallokas on pitänyt jatkuvasti yllä yhteyttä linnakkeille ja osallistunut maataisteluihin. Tyv. Aallokkaan tarkoituksen mukainen toiminta on erityisesti sen päällikön kaptl. Asikaisen ansiota, jonka toimintaa Laat MP:n päällikkö pitää erinomaisena."

Sodan päättyessä 13.3.1940 annettiin käsky upottaa kaikki alukset, joita ei voitu siirtää pois Laatokalta. Käsky kuitenkin peruttiin, mutta sitä ennen ehdittiin upottaa Haavuksen telakan edustalle ruoppaaja, viisi hinaajaa ja yksi moottorivene. Aallokas jäi siis ehjänä venäläisille. Se kävi kesällä 1940 Helsingin satamassa; alus oli ilmeisesti siirretty Suomenlahden puolelle. Vielä vuonna 1979 entinen Aallokas oli käymässä Kotkassa.[23]

Koska kuljetuskalustosta oli kova puute, jäi suurin osa moottoriveneistä siirtämättä muualle; vain neljä venettä saatiin lähtemään matkaan. Laivasto-osaston henkilökunta siirtyi hiihtäen Lahdenpohjasta Savonlinnaan 16.-20.3.1940.[24]


3. Laatokan Laivasto-osasto jatkosodassa

3.1 Jatkosodan Laatokan laivasto perustetaan

Kesäkuun 15. päivä käskettiin Saimaan vesistössä toimineen Sisävesilaivueen liikekannallepano. Siitä muodostettiin Sisävesilaivasto (SvesiL), joka alistettiin III Armeijakunnalle. SvesiL:oon kuului neljä laivuetta, joissa kussakin oli kaksi aseistettua hinaajaa ja neljä moottorivenettä.

Laatokan rannikoiden joutuessa suomalaisten käsiin voitiin Sisävesilaivaston yksiköitä siirtää nopeaan tahtiin alueelle. Siirto toteutettiin rautateitse Läskelän kautta rannikolle ja jo 24.7.41 ensimmäiset veneet olivat Laatokalla. Lahdenpohja vallattiin 8.8.41. Samoihin aikoihin oli Läskelän suunnassa Laatokalla jo Sisävesilaivaston kaksi hinaajaa, neljä proomua ja 150 moottorivenettä.

Sisävesilaivasto oli alistettu Karjalan Armeijan komentajalle, joka antoi nyt sille tehtäväksi tukea rannikon ja saariston valtausta, tiedustella ja varmistaa merialueella sekä tarvittaessa kuljetuksin huoltaa kenttäarmeijaa. Tehtävää varten veneet varustettiin Läskelän konepajoilla 20-47 mm:n tykein ja vahvennettiin panssarilevyin. Osa veneistä varustettiin raivaustehtäviä varten, osa jopa miinanlaskuun.

(valokuva vene III MA 22)

20 millimetrin Madsen-tykillä aseistettu ja panssarilevyllä koneen kohdalta vahvistettu moottorivene Laatokalla. (Ambrosius Peiponen)

Rintamavastuu siirrettiin 15.8.1941 perustetulle Laatokan Puolustukselle. Laatokan laivaston päällikkönä toimi komentajakapteeni Eino Koponen. Hän oli aluksi esikuntineen Sortavalassa, mutta laivaston johto siirtyi sitten kuukautta myöhemmin talvisodan aikaisille sijoilleen Lahdenpohjaan.

Jatkosodan aikaisen Laatokan laivaston ensimmäisistä tykkiveneistä ehkä legendaarisin oli tykkivene Kukkapää. Aluksen aseistuksena oli 47 mm:n tykki. Pulmana oli, että jokainen laukaus vapisutti alusta niin, että puualuksen limisaumat olivat pettää ja välillä piti ajaa rantaan, jotta alus ei olisi uponnut. Se oli kuitenkin tehokkaalla tavalla suojaamassa mm. Rahmansaaren valtaajien merikuljetusta ja antamassa maihinnousevalle joukolle tulitukea. Pitkäksi venyneen taistelun aikana yhdessä aseistetun moottoriveneen kanssa se torjui öisin vihollisen vartioveneiden syöksyjä ja tulitti päivisin maissa olleen vihollisen tuliasemia.

(valokuva veneitä III MA 27)

Laatokan laivasto oli jatkosodassa veneluokkaa. Honkasalon suojaisiin salmiin jyrkkien rinteiden väliin oli hyvä suojautua. Etualalla tykkivene Kukkapää (Ambrosius Peiponen)

Laatokan laivaston alukset olivat tukemassa Laatokan saarten valtaamista sekä kuljetuksin että antamalla tulitukea taisteleville joukoille. Veneet olivat mukana Rahmansaaren lisäksi Markatsimansaaren valtaamisessa. Mukana siellä oli tulitukiveneiden lisäksi 23 maihinnousumoottorivenettä. Markatsimassa Laatokan laivasto menetti kaksi venettä ja kolme miestä kaatuneina ja kaksi haavoittuneina. Rahmansaaressa menetykset olivat kolme venettä ja kaatuneina kuusi ja haavoittuneina kuusitoista miestä.

Kuljetustehtävät tulivat kesän 1941 aikana Laatokan laivastolle tärkeiksi. Niinpä 22.9.1941 Mantsinsaaressa antautunut latvialainen kuljetusalus Ilga oli tervetullut lisä Laatokan laivaston kuljetuskapasiteettiin. Se sai nyt nimekseen Aunus.

Joulukuun 15.1941 muodostettiin Laatokan Rannikkoprikaati ja laivastovoimista muodostettiin sen Laivasto-osasto.[25]

(valokuva ruoppaaja)

Jatkosodan aikaiseen Laatokan Laivasto-osastoon koottiin myös kaikki mahdollinen paikan päältä saatava kalusto. Kuvassa nostetaan ruoppaajaa Haavuksen telakan edustalla Sortavalassa. Ruoppaaja oli ehditty upottaa heti Moskovan rauhanteon jälkeen 13.3.1940. (Maunu Auvisen kokoelma)

3.2 Sotatoimet Laatokalla 1942-44

Keväällä 1942 Leningrad oli saarrettu mantereen puolelta, mutta maapuolelta saarretun kaupungin huolto toimi Laatokan etelärantaa itään. Tämän huoltoyhteyden katkaisemiseksi Laatokalle siirrettiin sekä saksalaisia että italialaisia keveitä laivastovoimia.

Kesäkuun alussa oli neliveneinen italialaisten moottoritorpedo­veneyksikkö (MAS-veneet) toimintakunnossa Laatokan Sortanlahdessa. Heinäkuussa vuorostaan saksalaiset saivat siirrettyä Laatokalle 21 tykistölauttaa ja pieniä KM-miinaveneitä.

MAS -veneet olivat vain kolme vuotta vanhoja suorituskykyisiä veneitä; niiden uppouma oli 22 tonnia ja nopeus 42 solmua. Aseistuksena veneissä oli kaksi 45 cm:n torpedoa ja kevyitä it-aseita. Elokuussa 1942 "MAS 527" onnistui upottamaan venäläisen tykkiveneen ja "MAS 528" venäläisten hinaaman proomun. Veneiden menestys ei kuitenkaan tyydyttänyt italialaista sodanjohtoa ja niinpä syksyllä 1942 MAS-veneet siirrettiin Suomenlahden puolelle. Suomalaiset ostivat veneet ja ne liitettiin Moottoritorpedoveneosastoon vuonna 1943.[26]

(valokuva MAS)

Italialainen MAS-tyypin vene Laatokalla vuonna 1942. Italialaisten lähdettyä veneet ostettiin Suomelle ja ne toimivat vuodesta 1943 lähtien Suomenlahdella. Uudet veneet nimettiin ”Jymy”-luokaksi. (SA-kuva)

Saksalaiset tykkilautat olivat nk. Siebel -lauttoja suunnittelijansa everstiluutnantti Siebelin mukaan. Alukset oli rakennettu v 1939. Ne olivat kaksirunkoisia vain seitsemän solmua kulkevia aluksia, joiden aseistuksena oli kaksi 100 mm:n tykkiä sekä kevyitä it-aseita.

Vuoden 1942 aikana alukset tekivät kaikkiaan seitsemän taistelusyöksyä, joista kolme johti taistelukosketukseen vihollisen kanssa. Näistä tapahtumista suurimittaisin oli lokakuinen hyökkäys Laatokan eteläosassa olevaa venäläisten puolustamaa Suhon saarta vastaan. Operaation aikana saksalaiset tuhosivat saaren majakan ja radioaseman sekä vaiensivat siellä olleen rannikkopatterin, mutta karilleajojen ja vihollisen tykistötulen sekä konevaurion seurauksena saksalaiset menettivät kaikkiaan kolme lauttaa. Erään toisen lokakuisen syöksyn aikana tykkilautat tuhosivat kaksi venäläistä vartiovenettä.

Myöskään saksalaiset eivät olleet tyytyväisiä alustensa menestykseen ja niinpä he vetäytyivät Laatokalta. Kaksi tykkilautoista (suomalaiset nimet T-2 ja T-17) ja kaikki neljä KM-venettä myytiin suomalaisille.

(valokuva KM)

Saksalaista KM-venettä siirretään rautatievaunusta veteen Lahdenpohjassa 5.7.1942. (SA-kuva)

(K 1943-44 nro 189)

Siebel-tykkilauttoja Lahdenpohjassa vuonna 1943. (Taavi Kainulaisen kokoelma)

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 saksalaiset siirsivät Laatokalle suomalaisten käyttöön alunperin Peipusjärvelle tarkoitetut neljä MAL-lauttaa (M 31-34). Kuitenkin vain kolme niistä saatiin toimintakuntoon, sillä yhden peräosa oli matkalla kadonnut Tallinnan pommituksissa. MAL-lautat oli rakennettu Saksassa vuonna 1941. Niissä oli aseistuksena kaksi 88 mm:n, yksi 37 mm:n ja yksi 20 mm:n tykki. Myös ne olivat hitaita yltäen vain kahdeksaan solmun nopeuteen. Lautat miehitettiin osin Äänisen laivaston miehillä. Alukset tukivat tykistöllään maarintaman taisteluja ja torjuivat vihollisalusten syöksyt Mantsinsaaren suunnasta.[27]

3.3 Sota päättyy Laatokalla

Sodan päätyttyä siirrettiin Laatokalta pois kaikki sellaiset alukset, jotka maanteitse tai rautateitse voitiin kuljettaa. Suuret alukset kuten Aunus ja eräät muut jätettiin uusille omistajille ehjinä ja yhä käyttökuntoisina. Kuitenkin saksalaisvalmisteiset tykkilautat voitiin purkaa ja kuljettaa rautateitse Suomenlahdelle. Siellä ne kunnostettiin ja luovutettiin rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle.

(valokuva Malmsten)

Georg Malmsten viihdytti suomalaisia niin sodan kuin rauhankin vuosina. Kuva on Laatokalta vuonna 1943. Keskellä taiteilija, jonka syntymästä vuonna 2002 on kulunut 100 vuotta. Vasemmalla komentajakapteeni Martti Juutilainen, joka organisoi useimmat sodanaikaiset merivoimien joukkoihin tehdyt viihdytyskiertueet. Oikealla venettä kuljettamassa komentajakapteeni Maunu Auvinen. (Maunu Auvisen kokoelma)

Viimeinen Aunuksen matka suomalaisten miehittämänä oli matka Valamoon ja takaisin Lahdenpohjaan. Venäläisten kanssa oli sovittu, että luostarisaarten luovuttaminen tapahtuisi paikan päällä ja Merikomppanian päällikkö komentajakapteeni Maunu Auvinen oli määrätty luovuttajan edustajaksi. Kun venäläisiä ei kuulunut Aunus palasi komennuskuntineen Lahdenpohjaan; alus jätettiin satamaan tulen jäädessä hiljaa hiipumaan sen kattilan alla ja Laatokan puolustajat lähtivät kohti uutta rajaa.[28]


V Perinteet voimanamme. Laatokan puolustus ei unohdu

Rannikkotykistörykmentti 3:een liittyy voimakas henkinen perinne. Perinteen säilyttäminen ja siirtäminen tuleville polville on vaativa ja kunniakas tehtävä. Tietoisuus menneiden polvien työstä ja taistelusta luo puolustustahtoa ja isänmaanrakkautta. Eräs käytännön tapa perinteen vaalimiseen on vanhan esineistön hoitaminen ja esillä pitäminen. Rannikkotykistörykmentti 3:lla oli suurena joukko-osastona paljon rekvisiittaa. Suureksi onneksi pääosa upeista esineistä onnistuttiin jatkosodan päätyttyä evakuoimaan. Koska silloinen Turun Rannikkotykistörykmentti peri RT3:n ja sitä sotien kokoonpanoissa seuranneiden yhtymien perinteet, sijoitettiin perinne-esineistö sen haltuun. Esineistöön liittyy paljon historiaa. Eräs kiehtovimmista on upseerikerhon palkintohyllyn tarina. Vakinaisen väen vääpeli, reservin yliluutnantti Heikki Sinkkonen valokuvasi ja dokumentoi asioita innokkaasti 1930-luvulla. Hän lahjoitti myöhemmin arvokkaan valokuvakokoelmansa ja muistiinpanonsa Turun Rannikkotykistörykmentille. Sinkkosen kokoelmissa on myös 1930-luvulla otettu valokuva kyseisestä palkintohyllystä. Kuvateksti tarkasti toistettuna kuuluu seuraavasti: ” RT3:n Upseerikerhon palkintohylly (Jäänyt välirauhanteossa 1940 venäläisille. Sortavalan tultua vallatuksi takaisin löysi sen yliluutnantti H Sinkkonen elokuussa 1941 ja palautti takaisin oikeille omistajilleen. Tätä nykyä hylly on Turun Rannikkotykistörykmentin hallussa (hoitaa ent. RT 3:n perinteitä – mikäli hoitaa?)”

(valokuva hylsyhylly)

RT 3:n palkintohylly 1930-luvulta. Hyllykkö on rakennettu 152 mm:n kartussihylsyjen varaan . (Heikki Sinkkonen)

(valokuva sama hylly)

Monia vaiheita kokenut palkintohylly ja vanhaa palkintoesineistöä nykyisessä sijoituspaikassaan Gyltön Linnakkeella. (SmMepa)

Heikki Sinkkosen epäilevä kommentti ”mikäli hoitaa ?” on peräti aiheellinen. RT 3:n perinteiden käskeminen kokonaan toisenlaisessa ympäristössä elävälle TurRtR:lle ei tietenkään ollut pelkästään hyvä asia. Henkisiä yhteyksiä lounaisen Suomen ja Laatokan rannikkopuolustuksen välillä oli toki paljon. Kun Laatokan rannikkopuolustus jatkosodan alussa luotiin uudelleen, sai se suuren osan kalustostaan ja myös henkilöstöstään lounaisesta Suomesta, jossa vastaavasti rannikkopuolustusta kevennettiin oleellisesti. Toinen väkevä yhteys oli itse Eino Iisakki Järvinen, joka toimi TurRtR:n komentajana 1940-luvun loppupuolella. Mainitut henkiset yhteydet tahtoivat kuitenkin unohtua rykmentin arjen keskellä. Tämän johdosta Laatokan puolustajien keskuudessakin totuttiin hoitamaan aseveljeyttä ilman rannikkotykistöaselajin tukea.

(valokuva johtokunta)

RT 3:n upseerikerholla ja aliupseerikerholla on ollut tärkeä osuus perinteen tallettamisessa ja luovuttamisessa jälkipolville. Kuvassa RT 3:n aliupseerikerhon arvonsa tunteva johtokunta vuonna 1931. (SmMepa)

RT 3:n entinen kantahenkilökunta perheineen on vuosikymmenet hoitanut lakkautetun joukko-osastonsa perinteitä. Tämän rekisteröimättömän yhdistyksen toiminta oli vilkasta vielä 1980-luvulle asti. Yhdistys vietti näyttävästi RT3:n perustamisen 50-vuotisjuhlaa Turun Heikkilässä. Juhlan yhteydessä toukokuussa 1968 yhdistys luovutti Laatokan rannikkotykistön ryhmitystä kuvaavan kuparilaatan Turun Rannikkotykistörykmentille. Tämä kaunis kuparilaatta on nykyään Turun Rannikkopatteriston perinnehuoneessa Gyltön linnakkeella.

(valokuva kuparilaatta)

Perinnerykmentin veteraanit luovuttavat RT 3:n ryhmitystä esittävän kuparilaatan TurRtR:n komentajalle eversti Aarre Kurjelle. Vasemmalla everstiluutnantti evp. Norman Simonen, eversti Aarre Kurki, eversti evp. Veikko Hassinen ja majuri evp. Brynolf Liusvaara (Valokuvaamo Varjus)

Karjalassa huumori oli herkässä. Entisen RT 3:n kantahenkilöstön kuva-arkistossa oli myös kymmeniä karikatyyrejä 1930-luvun alussa palveluksessa olleista upseereista. Seuraavassa kaksi esimerkkiä. Ylemmän kuvan aiheena on itse 1928 rykmentin komentajaksi tullut Eino Iisakki Järvinen. Alempi on tilannekuva Tuovi Mäkeläisestä pienellä Mökerikön linnakesaarella.

(piirroksia 2 kpl)

(Ylh) Rykmentin komentaja joukkojensa kärjessä. (Oik) Mökerikön yksinäinen päällikkö.

RT 3:n kantahenkilöiden muodostaman yhteenliittymän lisäksi Laatokan puolustajien perinteitä on hoitanut veteraanien oma yhdistys. Rekisteröimätön Laatokan Puolustajien perinneyhdistys on pitänyt säännöllisesti kokouksia vuosittain vuodesta 1987 alkaen. Vuoden 2002 kokous oli Lahdessa. Paikalla oli runsaat 40 veteraania ja heidän jälkeläistään. Perinneyhdistys päätti pitää vuoden 2003 kokouksen Saaristomeren Meripuolustusalueeseen tukeutuen. Tällöin tarkoituksena on myös tarkastaa Gyltön tukikohtaan sijoitettu RT 3:n perinne-esineistö.

(Valokuva kunniataulu)

Laatokalla ja Äänisellä kalleimman uhrinsa antaneet rannikkotykistöupseerit. Kunniataulu on seurannut Turun Rannikkorykmentin esikuntaa sen eri sijaintipaikoissa. Nykyään se on sijoitettu Gyltössä olevaan Turun Rannikkopatteriston perinnehuoneeseen.(Rami Siltanen)

Laatokan puolustajien perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Heikki Kainulainen lausui Laatokan puolustajien muistomerkillä Parikkalassa 19. elokuuta vuonna 1989: ”Koti, uskonto ja isänmaa ovat ne arvot, jotka me omaksuimme jo nuorina ja joiden puolesta me myös taistelimme sekä puolustimme äiti-Laatokkaa. – Rakkaan järven me menetimme, mutta näitä henkisiä arvoja emme.”


VI Tiivistelmä

Suomen itsenäistyttyä Laatokan puolustus järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuoden 1918 sodan (Vapaussota - kansalaissota) aikana maaliskuussa 1918. Ensin vain aluksin ja merimiinoin operoiva joukko oli nimeltään Vuoksen Laivasto. Nimeä Laatokan Puolustus alettiin käyttää huhtikuussa 1918. Lokakuussa 1918 nimeksi tuli III Rannikkotykistöpataljoona. Vuoden 1919 toukokuussa Laatokan meripuolustuksesta vastaavan joukon nimeksi vahvistettiin Rannikkotykistörykmentti 3 (RT 3). Tämä nimi oli käytössä lokakuuhun 1939 asti, jolloin puolustuslaitoksessa siirryttiin sodan ajan kokoonpanoon. Ylimääräisten harjoitusten ja talvisodan ajan nimenä oli Laatokan Meripuolustus. Vuosien 1941 -1944 sodan (jatkosota) aikana Laatokan meripuolustukseen kuului ensin kaksi rannikkoprikaatia, vuodesta 1942 alkaen yksi rannikkoprikaati, jonka nimi oli Laatokan Rannikkoprikaati. RT 3:n komentajana toimi vuodesta 1927 alkaen eversti Eino Iisakki Järvinen. Hän oli Laatokan joukkojen komentaja myös talvisodan aikana sekä jatkosodassa vuoteen 1943 saakka.

Kiinteät rannikkopatterit tulivat Laatokan puolustuksen kulmakiveksi. Aivan ensi vaiheessa vuonna 1918 pattereilla oli kevyt tykkikalusto. Vuosina 1919 - 1923 rakennettiin raskaiden - pääosin kuusituumaisten - patterien ketju. Tämä kolmeksi - vuodesta 1928 alkaen kahdeksi - patteristoksi jaettu linnakeketju alkoi Laatokan länsirannalta Taipaleenjoen suun pohjoispuolelta ja päättyi Laatokan koillispuolelle, Salmin edustalle. Laatokan puolustusjärjestely oli Suomen oloihin nähden luja. Rauhan ajan joukko-osasto loi läheiset ja luottamukselliset suhteet ympäröivään karjalaiseen yhteiskuntaan sekä myös Valamon ja Konevitsan luostariyhteisöihin. Talvisodassa Laatokan Meripuolustus piti sodan loppuun asti hallussaan kaikki linnakkeensa ja tuki tehokkaasti maarintaman taisteluja etenkin Taipaleenjoella ja Salmin alueella. Vuoksen virta laajenee alajuoksullaan Suvannon leveäksi vesireitiksi. Suvannon pohjoisrannalla sijainneet rannikkotykein varustetut ja rannikkotykistökoulutuksen saaneella henkilöstöllä miehitetyt kuusi sulkulinnaketta olivat menestyksellisesti mukana torjumassa Taipaleen suunnalla talvisodan aikana hyökännyttä neuvostoarmeijaa.

Moskovan rauhan jälkeen evakuoitiin pääosa Laatokan rannikkotykkikalustosta. Laatokan joukot toimivat sisävesipattereina Suur-Saimaan - Pielisen välillä. Jatkosodan aikana varustettiin pääosa talvisodan aikaisista linnakkeista uudelleen. Aunuksen rannikkoa ja Mantsinsaaren – Pitkärannan saaristoa lukuunottamatta Laatokan Rannikkoprikaati piti linnakkeensa hallussaan sodan loppuun saakka.

Laatokan puolustajien perinteitä on vuodesta 1948 alkaen vaalinut Turun Rannikkotykistörykmentti. Tätä velvoittavaa tehtävää hoitaa nykyisin Saaristomeren Meripuolustusalueeseen kuuluva Turun Rannikkopatteristo.

Pohjoisella Laatokalla vanhojen suomenaikaisten patterien linnoitteet ovat säilyneet yleensä erittäin hyvin. Laatokan vanha linnoitusketju onkin varsinainen rannikkolinnoittamisen ulkoilmamuseo. Kaksi sotaa ja sotien jälkeinen räjäyttämisharjoittelu ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi tuhonneet Laatokan länsirannan vanhat linnakerakenteet Käkisalmesta etelään. Samoin on käynyt Suvannon sulkulinnakkeille.

Laatokan luonto on erittäin kaunista. Kasvi- ja eläinkunta on runsasta ja omaperäistä. Vaikka monelle entiselle linnakesaarelle ja niissä oleville patterialueille saattaa olla vaikea matkustaa, tarjoaa Laatokka rannikkotykistön historiasta kiinnostuneille ainutlaatuisia mahdollisuuksia.


VII Summary

After the declaration of Finland´s independence in December 1917 the defence of Lake Ladoga was organized for the first time already during the 1918 war (War of Independence - Civil war) in March 1918. The unit responsible for the task was named Vuoksen Laivasto (Naval Flotilla of Vuoksi), which main tools were smaller naval auxiliary crafts and mines. The unit got a new name Laatokan Puolustus (Defence of Lake Ladoga) in April 1918. In October 1918 the unit´s name was again altered to III Rannikkotykistöpataljoona (III Coastal Artillery Battalion). In May 1919 the name of the unit was finally confirmed as Rannikkotykistörykmentti 3 (Coastal Artillery Regiment 3, abbreviation RT 3). This name was used until October 1939, when the Defence Forces of Finland were changed to the war time organisation. During the Exercise Extraordinary and the Winter War the name of the unit was again altered. The new name was at that time Laatokan Meripuolustus (Naval Defence of Lake Ladoga). During the war 1941-44 (Continuation War) Naval Defence of Lake Ladoga at first consisted of two coastal brigades, from the beginning of 1942 of one coastal brigade, which was named as Laatokan Rannikkoprikaati (Coastal Brigade of Lake Ladoga). As a long-standing commander of Coastal Artillery Regiment 3 (RT 3) since 1927 acted colonel Eino Iisakki Järvinen. He also served as commander of Naval Defence of Lake Ladoga during the Winter War and during the Continuation War until 1943.

The fixed coastal batteries formed the cornerstones for the defence of Lake Ladoga. At the first stage in 1918 batteries had only light artillery guns. During the years 1919-23 the line of heavy batteries - mainly 6 inch (152 mm) guns - was constructed. This at first in three and later in 1928 in two battalions organized line of fortresses reached from the western shore of Lake Ladoga from the mouth of river Taipaleenjoki to the north-eastern side of Lake Ladoga to the front of village Salmi. The defence preparations of Lake Ladoga were in Finnish circumstances of that time strong. The peace time garrison created close and confidential relations with the surrounding Karelian community and with the monasteries of Valamo and Konevitsa. During the Winter War the Naval Defence of Lake Ladoga held all its fortresses in own possession until the end of war and supported effectively land battles especially in the areas of Taipaleenjoki and Salmi. On the northern shore of river Vuoksi, where it broadens itself to the wide water passage of Suvanto, there were six blocking fortresses, which were equipped with coastal artillery guns and manned by coastal artillery men. They successfully participated in the battles against the attacking Red Army during the Winter War.

After the Peace treaty of Moscow in March 1940, the main part of the coastal artillery equipment of Lake Ladoga was evacuated. The troops of Lake Ladoga acted after the Winter War as inshore batteries between lakes Great Saimaa and Pielinen. During the Continuation War the main part of coastal batteries of Winter War were again fortified. Except for the coastline of Aunus and the archipelago of Mantsinsaari – Pitkäranta, Coastal Brigade of Lake Ladoga kept all its positions until the end of the war.

The heritages of the defenders of Lake Ladoga had been cherished since 1948 by Turku Coastal Artillery Regiment. Today this binding responsibility has been taken over by Turku Coastal Battalion, which is a part of the Archipelago Sea Naval Command.

The fortifications of the old Finnish coastal batteries on the northern part of Lake Ladoga have usually survived exceptionally well. This old line of fortifications of Lake Ladoga forms a true outdoor museum of coastal fortification. However two wars and detonation exercises during the after war period have destroyed the most part of old fortifications on the western shore of Lake Ladoga south of Käkisalmi. The same has happened to the blocking fortresses of Suvanto.

The nature of Lake Ladoga fascinates with its natural beauty. Flora and fauna are very rich and original. Even though traveling to many of the old fortresses might be arduous, Lake Ladoga offers unique possibilities for those interested in the history of coastal artillery.


Käytetyt lyhenteet

Yleiskielen tavallisten lyhenteiden lisäksi on käytetty seuraavia:

AK Armeijakunta

E Esikunta

Er.P Erillispataljoona

Er.PPK Erillinen Polkupyöräkomppania

Js Jatkosota

LMe.P Laatokan Meripuolustus (1939 – 1940), (myös Laat MP)

LaatRPr Laatokan Rannikkoprikaati (1941 – 1944), (myös Laat.R.Pr.)

MeriK Merikomppania

MPE Meripuolustuksen esikunta

RSHY Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistys

RSKY Rannikkosotilaskotiyhdistys

RT 3 Rannikkotykistörykmentti 3 (1919 – 1939)

RTR Rannikkotykistörykmentti (1942 – 1944)

RtUy Rannikkotykistön Upseeriyhdistys

SArk Sota-Arkisto

SmMepa Saaristomeren Meripuolustusalue

SMus Sotamuseo

SvesiL Sisävesilaivue

TK Tiedotuskomppania

Ts Talvisota

TurRPsto Turun Rannikkopatteristo (1998 - )

TurRR Turun Rannikkorykmentti (1993 – 1998)

TurRtR Turun Rannikkotykistörykmentti

YH Ylimääräiset harjoitukset (1939)

Tykkikaluston lyhenteet

57/27 K 57 millimetrin 27 kaliiperin kanuuna mallia Kaponier

57/48 No 57 millimetrin 48 kaliiperin merikanuuna mallia Nordenfeld

75/50 C 75 millimetrin 50 kaliiperin merikanuuna mallia Canet

75/50 OH em tykkimalli merihaupitsilavetilla

120/41 A 120 millimetrin 41 kaliiperin merikanuuna mallia Armstrong

120/50 V 120 millimetrin 50 kaliiperin merikanuuna mallia Vickers

120/50 V2 em tykkimalli kaksoislavetilla

152 45 C 152 millimetrin 45 kaliiperin merikanuuna mallia Canet


Lähteet

I Arkistolähteet ja kartat

Sota-Arkisto

Rannikkotykistörykmentti 3:n arkisto vuosilta 1919 – 1939

Laatokan Meripuolustuksen arkisto vuosilta 1939 – 1940 (sis myös Varkauden tukikohdan arkiston)

Laatokan Rannikkoprikaatin arkisto vuosilta 1940 – 1944 (LaatRPr niminen yhtymä perustettiin joulukuussa 1941, mutta mainittu arkistosarja sisältää Laatokkaan liittyvien rannikkojoukkojen ja linnoitustykistön dokumentteja myös välirauhan ja jatkosodan alun ajalta)

Kartat

Laatokan saaret. Topografikartat 1930-luvulta (Sota-arkisto)

Reki i osera Karelskaja pereseika. Vojenno-kartografiseskaja fabrika. Pietari 2000

II Kirjallisuus

Arimo Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918 – 1944. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1981

Auvinen Visa: Leijonalippu merellä. Etelä-Suomen Kustannus Oy. Lieto 1980

Enqvist Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918 – 1998. Gummerus kirjapaino Oy. Jyväskylä 1999

Heikkinen Jorma (toim): Konevitsan luostari. Sisälähetysseuran Kirjapaino. Pieksämäki 1983

Kadettikunta ry ja Upseeriliitto ry: Kadettiupseerit 1920 – 1985. Kainuun Sanomain Kirjapaino Oy. Kajaani 1985

Keskinen Kalevi – Mäntykoski Jorma: Suomen Laivasto sodassa 1939-45. Tietoteos. Espoo 1991.

Kijanen Kalervo: Laivasto sotatoimissa, talvisota ja välivuosi sekä Suomen sota v 1941 – 1945..

Kokko Arvo: Mantsi, Järisevä, Koivisto. Karjalan kuulut linnakkeet. WSOY. Porvoo 1950

Kurki-säätiö: Kurkijoki sodasta evakkoon. Kirjoittanut Rainer Hakulinen. Loimaan Kirjapaino Oy. Loimaa 1977.

Lehtipuu Markus: Karjala. Suomalainen matkaopas. Otavan kirjapaino. Helsinki 2000

Markkula Aarre: Rintapielessä tammenlehvä. Raahen kirjapaino Oy. Raahe 2001

Mikola K J ym: Suomen rannikkotykistö 1918 – 1958. Maalaiskuntien Liiton kirjapaino. Helsinki 1959

Nevalainen Pekka: Rautaa Inkerin rajoilla. Ykkös-offset. Vaasa 1996

Näsi Valde - Ovaska Emil: Laatokan mainingit. Otava. Helsinki 1942

Pappismunkki Arseni (Jorma Heikkinen) ja Aleksander Bertash: Konevitsan luostari. Otavan kirjapaino. Keuruu 1993

Peschkoff Andrei (toimittanut Heidi Vaalisto): Konevitsan Antti. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo. Pieksämäki 1985

Pesonen Timo: Kaarnajoen raskas patteri Talvisodassa. RtUy:n julkaisusta Tykistöpatterin hajaryhmitys. Puolustusvoimien Tutkimuslaitoksen kuvaosaston Rotaprintpaino. Helsinki 1954

Pyhän-säätiö: Pyhäjärvi-kirja (kirjoittaneet Reino O. Kukko ja Kaarle Viika). Helsingin Liikekirjapaino Oy 1989

Rannikkotykistön upseeriyhdistys: Tyyntä ja myrskyä. Maalaiskuntien Liiton kirjapaino. Helsinki 1953

Suomen Laivasto I – II 1918 – 1968. Otavan kirjapaino. Helsinki 1968

Turunen Matti – Partanen Jukka: Viipurin Rykmentti – Karjalan puolustaja 1626 – 1940. Karisto Oy. Hämeenlinna 2000

Taskinen Juha: Laatokan seitsemän merta. Painolinna. Savonlinna 1998

Vanhanen Mauri: Konevitsan kellot (historiallinen romaani). Gummerus kirjapaino Oy. Saarijärvi 2001.

Veriö Toivo – Simola Olavi: Turun Rannikkotykistörykmentti 1939 – 1989. Turun kaupungin painatuskeskus 1989

Veriö Toivo – Simola Olavi: Turun Rannikkorykmentti 1939 – 1994. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä 1995.

Virkkunen Veli: Leningradin portilla. WSOY 1991

Väliaho Olavi: Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1989

Väliaho Olavi: Laatokan laineet. Etelä-Karjalan Painopalvelu Oy. Lappeenranta 1991

Väliaho Olavi: Laatokan puolustajat. Hakapaino Oy. Helsinki 1995

Väliaho Olavi: Laatokan puolustajat Karjalaan. Karjalan kirjapaino Oy. Lappeenranta1997

Väliaho Olavi: Laatokan puolustajat Karjalassa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi 2000

III Haastattelut ja kirjeenvaihto


Ahola-Luttila Ilmari, Pyhtää

Ahola-Luttila Petri, Helsinki

Arkkimandriitta Arseni, Heinävesi

Auvinen Eero, Turku

Auvinen Visa, Turku

Enqvist Ove, Helsinki

Gustavsson Kenneth, Maarianhamina

Havesto Kari, Imatra

Huttunen Pertti, Turku

Hyvönen Paavo, Turku

Ingman Eugene, Turku

Jokela Aimo, Turku

Kaislaniemi Leena, Turku

Kaislaniemi, Kaarina, Turku

Karttunen Heikki, Nokia

Kettula Jari, Kotka

Koho Paula, Lappeenranta

Kohonen Niilo, Helsinki

Kollonen Esko, Lempäälä

Lehtipuu Markus, Helsinki

Lovio Anneli, Helsinki

Matikainen Tuure, Riihimäki

Myllyniemi Urho, Helsinki

Mäkinen Teuvo, Taipalsaari

Olenin, Rastislav, Käkisalmi

Paakkinen Jorma, Imatra

Pärssinen Antero, Hollola

Pärssinen Arvo, Vammala

Pärssinen Martti, Heinola

Rauhala, Marko, Kotka

Rännäli Erkki, Rovaniemi

Rönkkönen Teuvo, Helsinki

Simola Olavi, Uusikaupunki

Sipponen Anastasia, Rauma

Soikkeli Matti, Turku

Suutari Lauri, Heinola

Taitto Eeva, Lahti

Taskinen Juha, Savonlinna

Usano Irene, Helsinki

Vainikka Seppo, Imatra

Vanhanen Mauri, Helsinki

Vepsä Eino, Loimaa

Virolainen Markku, Paimio

Vuohelainen Jorma, Porvoo

Äikiä Reino, Huittinen


IV Lehtiartikkelit

Kaasalainen Nestori: Järisevän kuumimmat päivät. VPL. Pyhäjärvi/24.5.1999

Kaasalainen Nestori: Olinhan siellä minäkin ym. Kirjoitussarja VPL. Pyhäjärvi/29.3.1995, 27.5.1995 ja 25.3.1996

Karttunen Heikki: Mieliinpainuva joulu Keljan sulkulinnakkeella. VPL. Pyhäjärvi/23.1.1995

Karttunen Heikki: Tapparista Keljaan ym. Kirjoitussarja VPL. Pyhäjärvi/27.11.2000 ja 18.12.2000

Karttunen Heikki: Tulinen tervehdys Sortanlahdessa ym. Kirjoitussarja VPL. Pyhäjärvi/11.11.2001 ja 21.1.2002

Kinnari Pekka: Laatokalla kun seilattiin. Suomen Kuvalehti 42/20.11.1972

Laivastoliitto ry: Laivastolehti 2/1928

Myllyniemi Urho: 60 vuotta talvisodan päättymisestä – rannikkotykistö keväällä 1940. Rannikon Puolustaja 1/2000

Myllyniemi Urho: 60 vuotta jatkosodan alkamisesta – rannikkopuolustuksen tila ja valmius kesällä 1941. Rannikon Puolustaja 2/2001

Peltola Urho: Sortanlahti – laivastotukikohta toisen maailmansodan polttopisteessä. VPL. Pyhäjärvi/ 21.2.1992

Rönkkönen Teuvo: Murikan linnake. Rannikon Puolustaja 4/2000

Rönkkönen Teuvo: RT 3:n Kaarnajoen linnakkeella. Rannikon puolustaja 2/2001

Salo Kimmo: Rannikkotykistö Pohjois-Karjalassa. Rannikon puolustaja 4/2001

Sudakov Vladimir: Laatokan luostarisaaret. Carelia 11/2001

V Julkaisemattomat lähteet

Auvinen Maunu: Kertomus tapahtumista Laatokalla 1942 - 1944 (Visa Auvisen kokoelma)

Kaasalainen Juho: Järisevän patteri talvisodassa 30.11.39 – 13.3.40 (Heikki Karttusen kokoelma)

Karttunen Heikki: Esitelmiä Patoniemen ja Keljan taisteluista (Heikki Karttusen kokoelma)

Kettula Jari-Pekka: Vuoksen – Suvannon -linjan sulkulinnakkeet talvisodassa. Merikadettikurssin tutkielma 2001

Koljonen Arvi: Rannikkotykistörykmentti 3:n historiaa. Esitelmäsarja vuodelta 1936

Meriluoto Markku: Konevitsa sodassa. Artikkelissa ”Konevitsan pyhän lähteen arvoitus”. Konevitsa ry:n jäsentiedote 3/2001

Rauhala Marko: Laatokan rannikkopuolustuksen järjestelyt 1918 – 1939. Merikadettikurssin tutkielma 2000

Rännäli Erkki: Lyhyt muistelus Laat.R.Pr:n radioverkoista (SmMepa:n kokoelma)

Tämän kirjan aiheen huomioon ottaen olen lähdeluetteloon sisällyttänyt vain muutaman Suvannon sulkulinnakkeiden taisteluita käsittelevän dokumentin.

VI Valokuva- ja piirroskokoelmat selitteineen

Entisen RT 3:n kantahenkilöstön kuva- ja piirrosarkisto. SmMepa:n hallussa

Eversti Taavi Kainulaisen kokoelma. SmMepa:n hallussa

Marsalkka Mannerheimin vierailu Laatokalla kesällä 1934. RT 3:n perinnemateriaalia.

SmMepa:n hallussa

Muistoja RT 3:sta 1920 – 1930-luvuilta. Laatokan veteraanien kokoama. SmMepa:n hallussa

RT 3:n upseerikerhon jäsenet vuosilta 1918 – 1939. RT 3:n perinnemateriaalia. SmMepa:n hallussa

Sotilasmestari Aleksanteri Kaislaniemen kokoelma. Kaarina Kaislaniemen hallussa

Sotilasmestari Ambrosius Peiposen kokoelma. Seppo Peiposen hallussa

Valamon ja Mantsinsaaren tapahtumia talvisodan aikana. RT 3:n perinnemateriaalia.

SmMepa:n hallussa


Henkilöhakemisto

Ahola-Luttila Petri

Alkio Armas

Arseni Konevitsalainen

Arseni, pappismunkki
Asikainen Toivo
Auvinen Eero
Auvinen Maunu
Auvinen Visa
De la Gardie Pontus
Ekman Evert
Enqvist Ove
Fabritius J Chr.
Frank (luutnantti)
Hakulinen Rainer
Hartman Björn Magne
Hassinen Veikko
Heikkinen Jorma (pappismunkki Arseni)
Hellman (kapteeni)
Ingnatius Hannes
Juutilainen Martti
Järvinen Eino Iisakki
Kaasalainen Nestori
Kainulainen Heikki
Kaislaniemi Aleksanteri
Karttunen Heikki
Kettula Jari
Koho Paula (s. Pettinen)
Koivisto Oiva
Koljonen Arvi
Koponen Eino
Korvenheimo Asser
Kurki Aarre
Kuusela Eino
Laulajainen Lempi
Lehikoinen Otto
Lehti Aarne
Liljeberg Brynolf (Armas), myöh Liusvaara
Lönnrot (professori)
Malmsten Georg
Mannerheim
Markkula Aarre
Mavriki (igumeni)
Mäkeläinen Tuovi
Nordlund Väinö
Olenin Rastislav
Peltola Urho
Pesonen Timo
Pettinen Niilo
Pesckoff Andrei
Pietari Suuri
Pärssinen Arvo
Repo Eero
Rikama Johan
Roos Yrjö
Rönkkönen Teuvo
Salven Johan
Sauramo (kapellimestari)
Savola J
Scherbakoff Valdemar (Vladimir)
Siebel (everstiluutnantti)
Sihvo Johannes
Simola Olavi
Simonen Norman
Sinkkonen Heikki
Sipponen Anastasia
Slupski Ivan
Sourander A
Sudakov Vladimir
Sundman Svante
Svanström Väinö
Takkula KJ
Tiira Viljo
Trontti (jääkärivänrikki)
Vaalisto Heidi
Valve Väinö
Vanhanen Mauri
Vanhatalo Martti
Vepsä Eino
Voutilainen Ilmari
Väliaho Olavi

(Takakansi)

Suomelle vuosina 1918 – 1944 kuuluneen Laatokan osan puolustuksen runkona oli kiinteä rannikkotykistö. Pääosin kuuden tuuman patterien ketju alkoi Taipaleenjoen suuta lähellä olevasta Järisevästä ja jatkui Salmin edustalla olevaan Mantsinsaareen. Rauhan aikana nimellä Rannikkotykistörykmentti 3 toiminut joukko-osasto loi läheiset suhteet toiminta-alueensa karjalaiseen yhteiskuntaan. Sotien aikana Laatokan rannikkotykistö puolusti sitkeästi linnakkeitaan ja tuki tykistöpatterien tulella tehokkaasti maarintamien taistelua. Karjalan Kannaksella erikoisuutena olivat Suvannon sulkulinnakkeiksi kutsutut lujat tykkiasemat, joilla oli tärkeä osuus Taipaleen suunnan torjuntavoitoille.

Suomalaisten Laatokalle tekemät linnoitteet ovat osin hyvin säilyneitä ja mielenkiintoisia. Lisäksi Laatokan rannikko on kaunista ja sen luonto monimuotoista. Monet entisistä suomalaisista patterialueista ovat nykyään lähes luonnontilassa.

Tämä teos kertoo Laatokan puolustajaveteraaneilta saatujen vanhojen valokuvien ja piirrosten avulla Laatokan rannikkotykistön vaiheista. Kirjassa kuvataan myös entisten patterialueiden nykypäivää.



[1] Suomen Laivasto I, sivu 203x

[2] Salvén Johan Frithiof, s. 24.7.1877, k. 1946

[3] Laatokan Mainingit, sivu 34

[4] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 3

[5] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 6; Saima (yhä liikenteessä) oli tuolloin Lauritsalassa (lähde: Mikko Pekonen, Joensuu)

[6] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 3

[7] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 13

[8] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 10

[9] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 11

[10] Suomen Laivasto I , sivu 204

[11] Evl Arvi Koljosen esitelmät, sivu 37

[12] Svante Sundman eteni kontra-amiraalin arvoon, toimi Merenkulkuhallituksen pääjohtajana vv 1938-44 ja Kauppa- ja teollisuusministeriön Merenkulkuosaston päällikkönä vv 1945-64 (Kadettiupseerit 1920-1985).

[13] Suomen Laivasto I, sivu 207

[14] Suomen Laivasto I, sivu 208

[15] Laivastolehti 2/1928, sivu 56

[16] Suomen Laivasto 1918-68 I, sivu 210

[17] Suomen Laivasto I, sivu 295

[18] Suomen Laivasto 1918-68, sivu 299; Laatokan miinoista ja miinoittamisesta on Eero Auvisen laatima yksityiskohtaisempi selvitys kirjassa "Rannikkotykistörykmentti 3 toimi täällä", Erkki Marttila, Turku 2001

[19] Laatokan Mainingit, sivu 62

[20] Laatokan Mainingit, sivu 62

[21] Suomen Laivasto I, sivu 301

[22] Suomen Laivasto I, sivu 300

[23] Leijonalippu merellä, sivu 64

[24] Suomen Laivasto I, sivu 301

[25] Suomen Laivasto II, sivu 184 -

[26] Leijonalippu merellä, sivu 82

[27] Leijonalippu merellä, sivut 89-90

[28] Komkapt Maunu Auvisen kertomus.

1 Comments:

Blogger Eki said...

Tuleeko kommentti perille?

12:26 AM  

Post a Comment

<< Home